Varjenka katsoi häneen niinkuin hänen sanansa olisivat kutsuneet hänet jostakin kaukaa takaisin, ja vähitellen tytön ilme muuttui vakavasta lapsellisen hauskaksi.
— Niin! Kyllä se heitä kismittäisi! Mutta kai he vielä saavatkin tietää… ja ehkä ajattelevat jotakin pahaa…
— Pelkäättekö?
— Minäkö? Heitä? — kysyi Varjenka hiljaa, mutta vihaisesti.
— Suokaa anteeksi kysymykseni.
— Ei se mitään… Te ette tunne minua… ette tiedä, kuinka minä heitä inhoan!… Toisinaan tahtoisin tallata heidät alleni… tallata heidän kasvojaan, huuliaan, jotta he eivät voisi mitään puhua. Uh, he ovat ilettäviä kaikki tyynni!
Viha paloi hänen silmissään niin kirkkaasti, että Ippolit Sergejevitshin teki pahaa katsoa tyttöön, ja hän kääntyi hänestä poispäin sanoen:
— On ikävä, että teidän täytyy elää sellaisten ihmisten keskuudessa, joita vihaatte… Eikö heissä ole sitten ainoatakaan, joka voisi voittaa teidän myötätuntonne?
— Ei! Maailmassa on kovin vähän intresantteja ihmisiä… Kaikki ovat niin kuivia, sieluttomia, vastenmielisiä…
Ippolit Sergejevitsh hymyili tytön valitukselle ja virkkoi heikolla ivan sävyllä, jota ei itsekään käsittänyt: