Tyttö katsoi häneen kysyvästi. Ippolit Sergejevitsh tunsi, kuinka sydämeensä ikäänkuin vuoti polttavaa vaahtoa, joka kohta muuttuu ihaniksi sanoiksi, joilla hän ei ole koskaan eikä ketään puhutellut, sillä hän ei ole tuntenut niitä tätä ennen.
— Mitä te sanoitte? — kysyi Varjenka itsepäisesti.
Ippolit Sergejevitsh huokaisi, sillä kysymys kuulosti ankaralta, ja koettaen pysyä rauhallisena hän alkoi vakavasti selittää:
— Minä lausuin runosäkeitä… venäjäksi lausuttuna ne ovat kuin proosaa .. mutta te saatatte kaiketi kuitenkin kuulla, että ne ovat runoa? Italialainen runo, muistaakseni… tai ehkä jostakin romaanista… Se juolahti sattumalta mieleeni…
— Sanokaa nyt, miten se oli, — pyysi tyttö ruveten yhtäkkiä ajattelemaan jotakin.
— Minä rakastan… — hän pysähtyi pyyhkien otsaansa. — Ajatelkaas!
Minä olen unohtanut sen! Kunniasanani: olen unohtanut!
— No jatketaan matkaa sitten! — ja Varjenka läksi päättävästi eteenpäin.
Hetken aikaa Ippolit Sergejevitsh koetti selvittää itselleen tätä merkillistä kohtausta, mutta turhaan. Hän käsitti vain menetelleensä omituisesti Varjenkaa kohtaan, joka astui vaieten hänen vieressään pää painuksissa.
Tytön sanattomuus painosti. Ippolit Sergejevitshistä tuntui, että tyttö ajatteli hänestä jotakin, joka ei ollut hyvää. Mutta kun hän ei löytänyt minkäänlaista selitystä, hän väkinäisen iloisesti huomautti:
— Jospa teidän sulhasenne tietäisivät, kuinka te vietätte aikaanne!