— Mordvalainen, tshuvassi — en tiedä! Hänen kielensä on niin pitkä ja paksu, ettei se mahdu liikkumaan suussa, vaan häiritsee hänen puhettaan… Uh! Rapakkoa!
Heidän tiellään oli vihreän liman peittämä lätäkkö, jota ympäröi musta mutavyö. Ippolit Sergejevitsh katsoi jalkoihinsa ja sanoi:
— Täytyy kiertää ympäri.
— Ettekö jaksa hypätä yli? Luulin, että se olisi jo kuivunut… — sanoi Varjenka inhoten ja polki jalkaansa. — Ympäri on pitkälti… ja minä voisin repiä siellä vaatteeni… Koettakaa hypätä yli! Se on helppo, katsokaa! Hei!
Varjenka hyppäsi. Ippolit Sergejevitshistä näytti kuin tytön valkoinen puku olisi irtautunut ja lentänyt ilmaan. Mutta hän seisoi jo toisella puolella ja huudahti harmistuneesti:
— Kylläpäs tahrasin itseni! Ei, menkää te ympäri… Hyi, tämä on ilkeätä!
Ippolit Sergejevitsh katsoi tyttöön ja hymyili heikosti tavaten itsestään jonkunlaisen kiihottavan, tumman ajatuksen ja tuntien, että jalkansa vajoavat sitkeään mutaan. Toisella puolella Varjenka pudisteli hamettaan, mikä kahisi pehmeästi, ja Ippolit Sergejevitsh huomasi tytön ohuet, viirukkaat sukat. Hetken hänestä tuntui, että lätäkkö, joka erotti heidät toisistaan, oli kuin varotus hänelle tai Varjenkalle. Mutta hän puisti kohta tämän mielestään ja sanoi tämän pistoksen sydämeen olevan poikamaisuutta. Hän kiersi jo ympäri pensaikon kautta, jossa hänen kuitenkin täytyi harpata lettoa pitkin. Jalat märkinä ja mielessä päätös tehdä jotakin hän palasi tytön luo, joka kasvojaan rypistellen näytti hänelle hamettaan ja sanoi:
— Katsokaa! Tämä on kaunista!
Ippolit Sergejevitsh näki suurten mustain tahrain loistavan valkoisella kankaalla.
— Minä rakastan ja olen tottunut näkemään sinua niin pyhän puhtaana, että tumma tahra sinun puvullasi heittää sieluni yli mustan varjon… — lausui hän hitaasti ja lopetettuaan alkoi katsoa Varjenkan ihmetteleviä kasvoja, joilla harhaili epävarma hymy.