— Luen minkä aika myöntää. Täällä on paljon kirjoja… Jelisaveta Sergejevnalla yksinään on lähes tuhannen kirjaa. Mutta hänellä on enimmäkseen romaaneja ja erilaisia kertomuksia…
Vene kiiti Grigorijn soutamana tasaisesti vastavirtaa. Rannat näyttivät liikkuvan päinvastaiseen suuntaan. Ympärillä oli tavattoman kaunista: valoisaa, hiljaista, tuoksuvaa. Ippolit Sergejevitsh katseli Varjenkan kasvoja, jotka olivat käännetyt leveärintaiseen soutajaan päin, mutta soutaja särki tahdikkaasti veden sileätä pintaa ja puhui mielellään kirjallisesta maustaan tyytyväisenä, kun oppinut herra kuuntelee häntä niin halukkaasti. Mashan silmissä, jotka seurasivat soutajan kasvonliikkeitä silmäripsien alta, loisti rakkaus ja ylpeys.
— Minä en lue mielelläni siitä, kuinka aurinko laskee tai nousee… enkä yleensä luonnosta. Auringonnousuja olen nähnyt tuhansia… Metsät ja joet tunnen myöskin; miksi minä niistä lukisin? Mutta sellaista on joka kirjassa, ja minusta se on aivan turhaa… Jokainen ymmärtää auringon laskun omalla tavallaan… Ja jokaisella on omat silmänsä sitä katsella… Mutta ihmisten elämästä on intresanttia lukea. Kun luet, niin ajattelet, miten olisit itse menetellyt siinä ja siinä tapauksessa? Ja kuitenkaan se ei ole totta.
— Mikä ei ole totta? — kysyi Ippolit Sergejevitsh.
— Se, mikä seisoo kirjoissa. Keksittyä se on. Talonpojista, esimerkiksi… Ovatko he sellaisia, jollaisiksi heitä kirjoissa kuvataan? Heistä kirjotetaan aina säälittävästi, ja aina heistä tehdään suuria hölmöjä… Se on väärin! Ihmiset lukevat ja luulevat, että he todellakin ovat sellaisia, eivätkä opi ymmärtämään talonpoikia oikein…
Nämä puheet alkoivat kaiketi kyllästyttää Varjenkaa, koska hän alkoi hyräillä puoliääneen katsellen rantoja, ikäänkuin hunnun läpi.
— Kuulkaa, Ippolit Sergejevitsh, nouskaamme tässä maihin ja käykäämme metsän läpi eteenpäin, muuten saamme paistua tässä auringossa. Grigorij ja Masha soutavat Savjolovoon saakka, nousevat siellä maihin, valmistavat teen ja odottavat meitä… Grigorij, käännä rantaan! Minä hirmuisen mielelläni juon ja syön metsässä, ulkoilmassa, auringossa… Silloin tuntee olevansa kuin joku vapaa vaeltaja… Katsokaa, — sanoi hän vilkkaasti hypättyään kotvan kuluttua veneestä rannalle, — heti kun jalka sattuu maahan, niin tuntee, kuinka rinnassa paisuu… Kenkäni ovat täynnä hiekkaa ja toinen jalka kastui… Se on sekä suloista että ilkeätä, toisin sanoen: ihanaa, sillä silloin tuntee elävänsä… Katsokaa, kuinka nopeasti vene kiitää!
Joki oli heidän jalkainsa juuressa, ja veneen nostamat pienet laineet juoksivat rantakiviä pitkin. Vene liukui nopeasti metsän helmaan jättäen jälkeensä pitkän viirun, joka hohti hopeisena auringonpaisteessa. Näkyi kuinka Grigorij katsoi nauraen Mashaan ja Masha pui hänelle nyrkkiä.
— Rakastunut pari, — selitti Varjenka hymyillen. — Masha on jo pyytänyt Jelisaveta Sergejevnalta lupaa saada mennä naimisiin Grigorijn kanssa. Mutta Jelisaveta Sergejevna ei ole toistaiseksi siihen suostunut; hän ei pidä siitä, että palvelijat ovat naimisissa. Mutta syksyllä kuluu Grigorijn palvelusaika umpeen, ja silloin hän vie Mashan mukanaan… He ovat molemmat kelpo ihmisiä. Grigorij tahtoisi ostaa tai vuokrata minulta kymmenen desjatinaa maata… mutta minä en, ikävä kyllä, voi sille mitään, niin kauan kuin isäni on elossa… Minä tiedän, että hän maksaisi minulle kaikki säännöllisesti… hän on erittäin kätevä… on sekä lukkoseppä että romuseppä ja palvelee paraikaa teillä nuorempana hevosmiehenä. Kunnallisesimies Kokovitsh, joka on minun sulhasiani, tapaa varottaa minua hänestä: Hä o vaalallinen peto… ei kunjota esivaltaa!
— Mikä hän on, tuo Kokovitsh? Puolalainenko? — kysyi Ippolit
Sergejevitsh nauttien tytön matkimisesta.