Varjenka vaikeni, muisteli…
— Rattaitten alla oli verta, sitä oli paljon, ja hänestä putosi yhä suuria veripisaroita… Hänen nimensä oli Sashka Remesov. Talonpoikia tuli pihamaalle… he ärisivät kuin koirat vihaisesti hänet nähdessään. Heidän silmissään paloi viha… mutta hän katsoi heihin rauhallisesti… Minä tunsin, että vaikkakin hän oli rusikoitu ja köytetty, hän piti itseään heitä kaikkia parempana. Hänen silmänsä olivat suuret, ruskeat. Minä sekä säälin että pelkäsin häntä… Menin sisälle, kaadoin lasillisen viinaa hänelle ja toin ulos. Mutta kun hänen kätensä olivat köytetyt, niin hän ei voinut ottaa lasia, vaan sanoi minulle kohottaen hiukan veristä päätään: "Armollinen neiti nostaa lasin suulleni." Minä nostin… hän joi verkalleen ja sanoi: "Suuri kiitos! Suokoon Jumala teille runsaasti onnea!" Silloin minä kuiskasin hänelle: "Karatkaa!" Hän vastasi kuuluvasti: "Jos henkiin jään, niin varmasti karkaan! Uskokaa pois!" Minun mieleeni oli, että hän sanoi sen niin kuuluvasti, että pihalla kaikki sen kuulivat. Sitten hän sanoi: "Hyvä neiti, antakaa pestä minun kasvoni!" Minä käskin Dunjaa pesemään… Hänen kasvonsa olivat sinelmissä ja turvoksissa lyönneistä… Pian lähdettiin viemään häntä pois, ja kun rattaat ajoivat pihalta, minä katsoin hänen jälkeensä, ja hän kumarsi ja hymyili minulle… vaikka olikin niin pahasti rusikoitu… Kuinka minä itkinkään häntä! Kuinka rukoilin Jumalaa, että hän pääsisi karkaamaan…
— Ehkä te… — keskeytti Ippolit Sergejevitsh hänet ivallisesti, — ehkä te odotatte, että hän karkaa ja palaa luoksenne… ja sitten te menette hänen kanssaan naimisiin.
Varjenka joko ei kuullut tai ei ymmärtänyt ivaa, koska hän vastasi yksinkertaisesti:
— Miksi hän tänne palaisi?
— Mutta jos palaa, niin menisittekö naimisiin?
— Rahvaanmiehen kanssa?… En tiedä… en suinkaan…
Ippolit Sergejevitsh suuttui.
— Te olette turmellut itsenne romaaneillanne, sen sanon teille… — alkoi hän ankarasti.
Kuullessaan hänen kovan äänensä tyttö katsoi ihmeissään hänen kasvoihinsa ja alkoi ääneti ja tarkkaavasti kuunnella hänen ankaria, melkeinpä vitsovia sanojaan. Hän todisti tytölle, kuinka tämän mielikirjallisuus, joka vääristelee todellisuutta, joka vieroo jalostavia aatteita, joka on välinpitämätön elämän surulliselle totuudelle, ihmisten toiveille ja kärsimyksille, kuinka sellainen kirjallisuus turmelee sekä järjen että sielun. Hänen äänensä kaikui räikeästi ympäröivän metsän hiljaisuudessa, ja useasti kuului kahinaa tien vieressä olevista puista — joku siellä piilottelihe. Lemuava hämy laskeutui lehvistöstä tielle, toisinaan kulki halki metsän jatkuva ääni, joka muistutti tukahutettua huokausta, ja lehdet värisivät heikosti kuin unessa.