— Pitää lukea vain sellaisia kirjoja, jotka opettavat ymmärtämään elämän tarkotusta, ymmärtämään ihmisten toivomuksia ja heidän menettelynsä todellisia syitä. Pitää tietää, kuinka kurjasti ihmiset elävät ja kuinka hyvin he voisivat elää, jos olisivat viisaita ja kunnioittaisivat toistensa oikeuksia. Mutta ne kirjat, joita te luette, eivät koeta selvittää näitä asioita… ne suorastaan valehtelevat. Ne ovat istuttaneet teihin villin käsityksen sankariudesta, ja nyt te alatte elämässä etsiä sellaisia ihmisiä kuin noissa kirjoissanne on kuvattu…
— En ala!… — sanoi tyttö vakavasti. — Minä tiedän, että sellaisia ei ole. Mutta siihen nähden kirjat ovatkin hyviä, että ne kuvaavat sellaista, mitä ei ole olemassa. Jokapäiväistä on kaikkialla… elämä itsessään on jokapäiväistä… Puhutaan niin paljon kärsimyksistä… Se on väärin, sillä ei pitäisi puhua niin paljon siitä, mitä on vähän. Te sanotte, että kirjoista pitää etsiä esimerkiksi kelpaavia ajatuksia ja tunteita… ja että kaikki ihmiset harhailevat eivätkä tunne omaa parastaan… Mutta ihmisethän ne näitä kirjoja kirjottavat! Ja mistä minä tiedän, mihin uskoa ja mikä on parempi? Mutta niissä kirjoissa, joita te tuomitsette, on paljon kaunista…
— Te ette ole ymmärtänyt minua!… — huudahti Ippolit Sergejevitsh ärtyisästi.
— Niinkö? Ja te olette vihoissa minulle siksi? — kysyi tyttö syyllisesti.
— Ei! En tietystikään!…
— Te olette vihoissa, minä tiedän, minä tiedän, sillä minä suutun itsekin aina, kun muut eivät ole yhtä mieltä kanssani! Mutta minkätähden te tahdotte, että minun täytyy ajatella niinkuin tekin? Ja minä myöskin… Minkätähden ihmiset yleensä riitelevät ja tahtovat, että heidän mielipiteeseensä täytyy yhtyä? Silloinhan ei voisi enää mistään puhuakaan.
Varjenka rupesi nauramaan ja lisäsi:
— Ikäänkuin kaikki tahtoisivat, että kaikista sanoista jäisi jälelle vain yksi: kyllä! Se olisi julman hauskaa!
— Te kysytte, minkätähden minä…
— Ei, minä ymmärrän… Te olette tottunut opettamaan, ja teille on välttämätöntä, ettei kukaan teitä vastusta.