— Te erehdytte! — huusi Ipppolit Sergejevitsh kärsimättömästi. — Minä tahdon herättää teissä halun arvostella kaikkea, mikä tapahtuu ympärillänne tai sielussanne.
— Miksi niin? — kysyi Varjenka katsoen lapsellisesti häntä silmiin.
— Hyvänen aika! Miksikö? Jotta te voisitte tarkistaa tunteitanne, ajatuksianne, menettelyjänne… jotta te suhtautuisitte elämään järkevästi.
— Se on hyvin vaikeata. Tarkistaa itseään, arvostella itseään… Minä olen yksi kokonaisuus… Täytyykö minun siis halkaista itseni kahtia? Sitä en ymmärrä. Lopputulos on se, että te yksin tiedätte totuuden… Mutta sama on asian laita minuun ja kaikkiin nähden… Kaikki ihmiset erehtyvät siis, koska totuus on sama kaikille ihmisille, kuten sanoitte… Mutta katsokaa, mikä kaunis metsäniitty!
Ippolit Sergejevitsh katsoi vastaamatta tytön sanoihin. Hän oli kovin tyytymätön itseensä. Hän oli tottunut pitämään typerinä niitä ihmisiä, jotka eivät yhtyneet häneen; parhaimmassa tapauksessa hän tunnusti, että heiltä puuttui kyky kehittyä ylemmäksi sitä tasoa, jossa heidän järkensä paraikaa oli — ja sellaisia ihmisiä hän kohteli aina ylenkatseellisesti, osaksi säälien. Mutta tämä nuori tyttö ei näyttänyt hänestä typerältä eikä herättänyt hänessä noita tavallisia vihamielisiä tunteita. Mutta miksi? Mikä tuo tyttö on? Ja hän vastasi itselleen: "Epäilemättä siksi, että tyttö on niin voittamattoman kaunis… Hänen villiä puhettaan ei tarvitse lukea hänelle viaksi… jo siitäkin syystä, että se on alkuperäistä, ja alkuperäisyys on perin harvinaista, etenkin naisissa."
Sivistyneenä miehenä hän ulkonaisesti piti naista henkisesti vertaisenaan olentona, mutta sielunsa syvimmässä hän, kuten kaikki miehet, ajatteli naisesta epäilevästi, ivallisesti. Ihmisen sydämessä on kylliksi tilaa uskolle, mutta vakaumukselle vähän.
He kulkivat melkein pyöreän metsäniityn yli. Tie oli uurtanut siihen kaksi mustaa vakoa ja katosi toisella puolella metsään. Keskellä niittyä oli ryhmä nuoria koivuja, jotka loivat harsomaista varjoa niitetylle ruoholle. Jonkun matkan päässä oli ränsistynyt, risuista tehty heinäkorsu, jossa oli vähäsen heinää ja sen päällä kaksi naakkaa. Ippolit Sergejevitshin mielestä ne olivat aivan tarpeettomia, vieläpä sopimattomia tähän sievään ja pieneen syrjäiseen paikkaan, jota vaikenevan metsän tummat seinät ympäröivät joka puolelta. Naakat katsoivat niityn yli kulkeviin ihmisiin, ja niitten asennossa oli jotakin pelkäämätöntä ja varmaa, ikäänkuin ne olisivat velvollisuutenaan vartioineet heinäkorsua.
— Ettekö ole väsynyt? — kysyi Ippolit Sergejevitsh katsoen vihaisesti naakkoihin, jotka istuivat paikallaan niin arvokkaan liikkumattomina.
— Minäkö? Väsynyt kävelemisestä? Tuo melkein loukkaa minua! Sitäpaitsi on paikkaan, jossa meitä odotetaan, tuskin virstaa… Kohta tulemme metsään, joka peittää Savjolovon harju nimisen kummun. Hongat ovat siellä hirmuisen pitkiä ja oksattomia… latvassa vain on jokaisella tummanvihreä päivänvarjo. Siinä metsässä on niin hiljaista ja maa on neulasten peitossa. Kun minä kävelen siinä, niin minä tulen aina ajatelleeksi Jumalaa… Hänen valtaistuimensa ympärillä lienee yhtä juhlallista… mutta enkelit eivät ylistä Häntä lauluillaan — se ei ole totta! Mitä Hän ylistyksillä? Niinkuin Hän ei itse tietäisi, kuinka suuri Hän on?
Ippolit Sergejevitshin aivoissa välähti kirkas ajatus: