— Sallikaa minun sanoa, että toisivat tulta… olkaa hyvä ja istukaa, — pyysi hän tyttöä.
— Älkää vaivatko itseänne, minä olen täällä kuin kotonani… — sanoi tyttö istuutuen hänen nojatuoliinsa.
Ippolit Sergejevitsh seisoi pöydän vieressä vastapäätä häntä ja katsoi häneen, vaikka tunsikin, että se oli sopimatonta ja että hänen pitäisi puhua. Mutta tyttö ei välittänyt vähääkään hänen tutkivasta katseestaan ja puhui itse. Hän kyseli Ippolit Sergejevitshiltä, kuinka matka oli onnistunut, miellyttääkö kylä häntä, kauanko hän viipyy täällä. Toinen vastasi lyhyesti, samalla kun aivoissa vilahti katkonaisia ajatuksia. Ippolit Sergejevitsh oli ikäänkuin huumautunut iskusta, ja hänen aina niin selvän järkensä hämmensi äkkiä ja kaaosmaisesti heränneitten tunteitten voima. Hänen rinnassaan taisteli ihastus tyttöön ja suuttumus omaan itseensä. Mutta loistavan terve tyttö istui häntä vastapäätä heittyneenä nojatuolin selkänojaa vasten yllään tiukka puku, joka paljasti olkapäitten ja rinnan uhkeat muodot, ja jutteli kaikuvalla äänellä täynnä väkivaltaisia sointuja Ippolit Sergejevitshille kaikenmoisia joutavia asioita, mikä on hyvin tavallista tuntemattomain ihmisten tavatessa ensi kerta toisensa. Tytön kastanjanruskea tukka kiertyi kauniisti; silmät ja kulmakarvat olivat tummemmat kuin hänen tukkansa. Kaulassa, ruusunpunaisen ja läpinäkyvän korvan alla värisi iho, mikä todisti veren virtaavan nopeasti hänen suonissaan, leukaan ilmaantui kuoppanen joka kerta, kun nauru paljasti hänen valkoiset, sievät hampaansa, ja jokaisesta hänen pukunsa poimusta tuulahti kiihdyttävää viehkeyttä. Tytön kaarevassa nenässä ja pienissä hampaissa, jotka välkkyivät meheväin huulten välistä, oli jotakin petomaista, ja hänen asentonsa, joka oli täynnä teeskentelemätöntä ihanuutta, muistutti kylläisten, hemmoteltujen kissain suloutta.
Ippolit Sergejevitshistä tuntui, kuin hänen olemuksensa olisi jakautunut kahtia: toinen puoli sitä oli tuon aistillisen kauneuden valtaama ja ihaili tyttöä orjamaisesti, toinen pani merkille edellisen aseman ja tunsi menettävänsä valtaa menettämistään. Hän vastaili tytön kysymyksiin ja kysyi itsekin yhtä ja toista voimatta irrottaa katsettaan tytön mukaansatempaavan viehättävästä vartalosta. Hän nimitti häntä jo mielessään loistavaksi naarakseksi ja ivasi itseään, mutta se ei poistanut hänen henkistä kahtia-jakautumistaan.
Tätä kesti siksi, kun hänen sisarensa ilmaantui terassille huutamaan:
— Kas sitä huliviliä! Minä häntä etsin ja etsin ja hän onkin jo täällä…
— Minä oikaisin puiston läpi…
— Te olette jo tutustuneet?
— Kyllä! Minä luulin, että Ippolit Sergejevitsh olisi ollut ainakin kaljupäinen!
— Tahdotko teetä?