Ippolit Sergejevitsh rypisteli otsaansa ja jäi nojatuoliin. Hän katseli puistoon päin, josta kuului kavioitten kapsetta ja ratasten jyrinää.
Ippolit Sergejevitshin silmäin edessä oli rivittäin vanhoja, vääriä lehmuksia, vaahteroita ja tammia, joita iltainen hämärä verhosi. Niitten kampuraiset oksat kietoutuivat toisiinsa, muodostivat ylhäällä sakean, tuoksuvan lehvistön, ja itse nuo vanhuuttaan riutuneet puut haljenneine kuorineen ja katkenneine oksineen näyttivät muodostavan perheen eläviä olentoja, joita yhdisti läheinen pyrkimys ylöspäin, valoon. Mutta niitten kaarna oli kokonaan homeisen, keltaisen sammalen peitossa ja juurista työntyi ilmoille sakea vesakko, ja sentähden oli vanhoissa, mahtavissa puissa paljon kuivuneita oksia, jotka riippuivat ilmassa kuin elottomat luurangot.
Ippolit Sergejevitsh katseli niitä ja halusi nukahtaa nojatuoliin vanhan puiston tuoksuun.
Puitten oksain ja runkojen välistä pilkisti punertava taivaanranta, ja sen kirkasta pohjaa vasten puut näyttivät sitäkin synkemmiltä ja riutuneemmilta. Käytävää pitkin, joka johti terassilta hämärään kaukaisuuteen, liikkui hitaasti tiheitä varjoja, ja joka hetki kasvoi hiljaisuus, joka loihti esiin jonkunlaisia sekavia mielikuvia. Ippolit Sergejevitsh joutui illan lumoihin ja muodosti varjoista tutun naisen varjokuvan ja kuvasi itsensä tämän naisen viereen. He astelivat vaieten pitkin käytävää sinne kauas, nainen häneen nojaten ja hän tuntien naisen lämpöisen läheisyyden.
— Hyvää iltaa! — kajahti täyteläinen ääni.
Hän hypähti pystyyn ja silmäili hiukan hämillään ympärilleen.
Hänen edessään seisoi keskikokoinen tyttö yllään harmaa puku ja pään päällä jotakin valkoista ja ilmakasta kuin morsiusharso — siinä kaikki, mitä hän näki ensi silmäyksellä.
Tyttö ojensi hänelle kätensä kysyen:
— Ippolit Sergejevitsh, eikö niin?… Nimeni on Aljesova… minä tiesin, että te saavutte tänään, ja tulin katsomaan millainen olette. Minä en ole milloinkaan nähnyt oppineita enkä… enkä tiennyt, että he voivat olla tuollaisia.
Lämmin, voimakas, pieni käsi puristi lujasti Ippolit Sergejevitshin kättä, ja tämä, hieman hämillään yllättävästä hyökkäyksestä, kumarsi ääneti pahotellen itselleen hämiään ja ajatellen, että kun hän katsoo tyttöä kasvoihin, niin näkee peittelemätöntä ja raakaa kiemailua. Mutta katsottuaan Ippolit Sergejevitsh näki kaksi suurta tummaa silmää, jotka hymyilivät hyväntahtoisesti ja ystävällisesti ja valaisivat kauniita kasvoja. Hän muisti nähneensä samanlaiset ylpeyttä ja tervettä kauneutta uhkuvat kasvot eräässä italialaisessa maalauksessa. Samanlainen pieni suu mehevine huulineen, samanlainen otsa, kaareva ja korkea ja sen alla suuret, tummat silmät.