Jelisaveta Sergejevna vaikeni katsoen veljeensä alta kulmain.
— Suo anteeksi, Ippolit, yksi kysymys… Etkö pelkää ihastuvasi
Varjenkaan?
— Mitä pelkäämistä siinä? — kysyi veli mielenkiinnolla, joka oli hänelle itselleen käsittämätön.
— Mahdollisuus rakastua vakavasti.
— Sitä minä tuskin osaisin… — vastasi veli skeptillisesti uskoen itsekin puhuvansa totta.
— Hyvä on, jos niin on. Pieni pihkaantuminen ei tosin vahingoittaisi sinua, sillä sinä olet hieman kuiva… liian vakava ikäiseksesi mieheksi. Minä iloitsisin, jos tyttö saisi sinut vähäsen kuohuksiin… Ehkä tahtoisit tavata häntä useammin?
— Hänen pyynnöstään lupasin ajaa joskus sinun kanssasi heille… — ilmotti veli.
— Milloin tahdot lähteä?
— Yhdentekevä… Milloin sinulle sopii. Sinä olet tänään loistavalla tuulella.
— Näkyykö se hyvinkin? — kysyi sisar nauraen. — Mitä? Olen viettänyt päiväni hauskasti. Yleensä minä… mutta pelkäänpä, että se sinusta näyttää kyynilliseltä… olen mieheni kuoleman jälkeen tuntenut syntyväni uudestaan… Se on itsekästä, tietysti! Mutta se on ihmisen iloista itsekkyyttä, ihmisen, joka on päästetty vankeudesta vapauteen… Tuomitse, mutta ole oikeudenmukainen.