He kävelivät vielä kauan, mutta puhuivat vähän, sillä päivän rauhottavat vaikutelmat kietoivat heidän sielunsa suloiseen uupumukseen, jossa kaikki toivomukset nukkuivat, paitsi yhtä: ajatella vaiti jotakin, jota ei voi sanoin ilmaista.
Kun he olivat palanneet kotiin, he saivat tietää, ettei Jelisaveta Sergejevna ollut vielä kotona. He joivat teetä, jonka Masha valmisti tuotapikaa. Heti teen jälkeen Varjenka ajoi ratsain kotiinsa otettuaan Ippolit Sergejevitshiltä lupauksen, että tämä tulisi tervehtimään häntä yhdessä Jelisaveta Sergejevnan kanssa. Ippolit Sergejevitsh saatteli Varjenkaa, ja kun hän palasi takaisin terassille, hän tunsi menettäneensä jotakin kallisarvoista ja välttämätöntä. Istuessaan pöydän ääressä jäähtynyt teelasi edessään hän koetti hävittää mielestään päivän kuluessa heränneitten tunteittensa houkuttelevan leikin, mutta hänessä heräsi sääli omaa itseään kohtaan ja hän kieltäytyi kaikista yrityksistä.
— Miksi?… — ajatteli hän, — … Tokkohan tämä kaikki on totta? Se ei vahingoita tyttöä, jos vähän leikinkin… eikä se voisi häntä vahingoittaakaan, vaikka minä tahtoisinkin… Minua se vain voisi häiritä… mutta siinä on niin paljon nuorta ja kaunista…
Hän hymyili osaaottavasti muistettuaan lujan päätöksensä kehittää tytön järkeä ja epäonnistuneet yrityksensä.
— Ei, hänen kanssaan täytyy nähtävästi puhua toisella tavalla. Nämä kokonaiset luonteet ovat pikemmin taipuvaisia antamaan perää metafysiikalle… mutta logiikalta ne puolustautuvat sokean, primitiivin tunteen haarniskassa… Merkillinen tyttö!
Hänen sisarensa herätti hänet näistä ajatuksista astuessaan meluten ja iloiten terassille. Käskettyään Mashan lämmittää teetä hän istuutui vastapäätä veljeään ja alkoi kertoa hänelle Bjenkovskijen perheestä.
— Köyhyys katsoo voitonriemuisesti heidän perhettään vanhan talon kaikista halkeamista. Talossa ei ole, siltä ainakin näyttää, edes kopeekkaa eikä minkäänlaisia ruokavaroja; nytkin lähetettiin hakemaan kylästä munia päivälliseksi. Päivällinen ilman lihaa! — mutta kyllä ukko Bjenkovskij puhuikin vegetarianismista ja ihmiskunnan moraalisesta uudestisyntymisestä tällä pohjalla. Heillä ihan haisee rappiolle, ja he ovat kaikki ilkeitä — ehkä nälästä. Minä ajoin heille asioissa; aion näet ostaa heiltä palasen maata, joka kiilana pistää minun maihini.
— Mitä sinä sillä? — kysyi Ippolit Sergejevitsh uteliaasti.
— Sinä tuskin ymmärtäisit minun laskelmiani. Ajattele, teen sen tulevien lasteni tähden, — sanoi hän nauraen. — Entä kuinka sinulta on aika kulunut?
— Hauskasti.