— Eikö olekin kaunista? — kysyi tyttö tuontuostakin hymyn väristessä hänen huulillaan.
— Hyvin kaunista! — vastasi toinen, ja sitten he kulkivat taas ääneti eteenpäin. Ippolit Sergejevitsh tunsi olevansa onnellisesti rakastunut, syntisistä ajatuksista ja sisällisestä taistelusta vapaa nuorukainen. Mutta joka kerta, kun hänen katseensa osui tytön puvun tahroihin, lankesi vaappuva varjo hänen sielunsa yli. Eikä hän tiennyt itsekään, kuinka hän sellaisena hetkenä tuli huokaisseeksi syvään, ikäänkuin olisi viskannut hartioiltaan raskaan taakan:
— Kuinka te olette kaunis!
Varjenka katsoi häneen kummastellen.
— Mitä te nyt? Vaikenette, vaikenette — ja yhtäkkiä mokomia…
Ippolit Sergejevitsh nauroi heikosti tuntien tytön levollisuuden vievän hänen voimansa.
— Täällä on tosiaan kaunista… Metsä on kuin satua ja te olette siinä kuin metsänneito… tai metsän jumalatar, ja metsä on teidän temppelinne.
— Ei… vastasi tyttö hymysuin, — tämä ei ole minun metsäni, vaan valtion… Meidän metsämme on toisella puolella alempana joen varrella.
Hän osotti jonnekin sivulle päin.
— Laskeeko hän leikkiä… vai eikö hän ymmärrä? — ajatteli Ippolit Sergejevitsh, ja hänessä heräsi itsepäinen halu saada puhua tytön kauneudesta. Mutta tämä oli omissa ajatuksissaan, oli niin rauhallinen, ja se pidätti häntä.