— Emmekö kutsu heitä tänne viemään meitä yli tuonne toiselle puolelle honkametsään? — esitti Varjenka.
Ippolit Sergejevitsh suostui. Pannen kämmenensä suulle torveksi
Varjenka alkoi huutaa:
— Soutakaa tänne!
Tytön rinta paisui huutaessa, ja Ippolit Sergejevitsh ihaili sitä ääneti. Hän tunsi, että hänellä olisi ollut jotakin hyvin tärkeätä ajattelemista, mutta hänellä ei ollut halua sellaiseen, eikä tämä järjen heikko muistutus estänyt häntä levollisesti ja vapaasti antautumasta tunteen voimakkaammalle kutsulle.
Vene tuli näkyviin. Grigorij luihuili ja näytti olevan hieman hämillään, Masha oli teeskentelevän ankaran näköinen. Mutta kun Varjenka oli astunut veneeseen j& silmäillessään heitä purskahti nauramaan, niin hekin alkoivat nauraa — hämillään ja onnellisina.
— Venus ja hänen onnelliset orjansa, — ajatteli Ippolit Sergejevitsh.
Honkametsässä oli juhlallista ja hiljaista kuin temppelissä, ja mahtavat, silvakkaat puunrungot kohosivat pylväinä taivasta kohti kannattaen korkealla raskasta, tummanvihreätä holvikattoa. Lämmin, voimakas pihkan tuoksu täytti ilman, ja jalkojen alla narahteli kuiva neulasmatto. Edessä, takana, sivuilla — kaikkialla oli punertavanruskeita honkia, ja vain ani harvassa paikassa puitten juuressa puhkaisi tuores ruoho neulasmaton. Hiljaisuudessa kulki vaieten kaksi ihmistä vältellen puita, milloin oikealle, milloin vasemmalle kääntyen.
— Ettemme vain eksyisi? — arveli Ippolit Sergejevitsh.
— Minäkö eksyisin? — ihmetteli Varjenka. — Minä löydän missä hyvänsä, kun tarkastelen vain aurinkoa.
Ippolit Sergejevitsh ei kysynyt tarkemmin, kuinka hän löytää auringon mukaan, sillä hänen ei tehnyt mielensä puhua, vaikka puhuttavaa olisi ollut paljonkin. Varjenka käveli hänen vieressään kasvoillaan hiljaisen innostuksen kirkkaus.