— Ei, minun on niin hyvä olla, ettei haluta puhua, — vastasi toinen verkalleen.
— Sama on minun laitani, — vilkastui tyttö. — Kun on hiljaista, en halua puhua. Sanoilla ei voi paljoa sanoa, sillä on tunteita, joita sanat eivät pysty ilmaisemaan. Puhua hiljaisuudesta on turhaa… hiljaisuudesta on mahdoton puhua häiritsemättä sitä…
Varjenka vaikeni, katsoi toiselle rannalle ja osottaen hongikkoa kädellään sanoi hiljaa hymyillen:
— Katsokaa, hongat kuuntelevat. Siellä on hiljaista… Toisinaan minusta tuntuu, kuin tuollaisessa hiljaisuudessa olisi paras asua. Mutta ihanaa on ukkosilmallakin!… niin ihanaa! Taivas on musta, salamat vihaiset, tuuli ulvoo… Mennä silloin aukealle paikalle ja laulaa… laulaa täyttä rintaa… tai juosta sateessa tuulta vasten… Samoin talvella. Kerran, tiedättekö, minä ajoin lumimyrskyssä harhaan ja olin paleltua kuoliaaksi.
— Kertokaa se minulle… — pyysi Ippolit Sergejevitsh. Hän kuunteli halusta tytön puhetta; hänestä tuntui, kuin tyttö olisi puhunut hänelle oudolla, mutta kuitenkin ymmärrettävällä kielellä.
— Minä ajoin kaupungista myöhään yöllä, — alkoi Varjenka siirtyen lähemmäksi toista ja unohtaen hymyilevän katseensa toisen kasvoille. — Vanha, äkeä talonpoika, Jakov nimeltään, oli ohjaksissa. Alkoi lumimyrsky, voimakas myrsky, joka piiskasi meitä vastaan. Vihuri viskaa pilvenä lunta meidän päällemme, hevoset peräytyvät, ja Jakov huojuu kovasti ajajan istuimella. Ympärillä kiehuu kuin kattilassa, mutta me olemme kylmässä vaahdossa. Me ajoimme ja ajoimme, mutta sitten näen Jakovin paljastavan päänsä ja tekevän ristinmerkin. Mitä sinä? — kysyn minä. — "Rukoilkaa Jumalaa, neiti, ja pyhää Barbaraa, hän pelastaa meidät äkillisestä kuolemasta." Hän sanoi sen niin luonnollisesti ja pelkäämättä, etten minä säikähtynyt. — Olemmeko ajaneet harhaan? — kysyn minä. — "Olemme", — vastaa hän. — Mutta ehkä me löydämme vielä oikealle tielle? — kysyn taas. — "Kuinka tällaisessa pyryssä voisi mihinkään löytää! Minä annan hevosten mennä minne haluavat. Rukoilkaa te Jumalaa kuitenkin!" Hän on kovin jumalinen, tuo Jakov. Hevoset pysähtyivät ja seisovat pitkän aikaa, ja me peitymme yhä syvemmälle lumeen. On kylmä! Lumi lyö kasvoihin. Jakov nousi ajajan istuimelta ja istuutui minun viereeni, jotta meidän olisi lämpimämpi, ja me peitimme itsemme rekipeitteellä. Lunta kokoontuu peitteemme päälle; se painaa meitä yhä raskaammin. Minä istuin ja ajattelin: minä olen hukassa!… en tule syömään niitä konvehteja, joita minulla on kaupungista. Mutta minä en pelännyt, sillä Jakov jutteli koko ajan. Muistanpa, kuinka hän sanoi: "Minä säälin teitä, neiti! Miksi täytyykin teidän paleltua tänne?" — Mutta palelluthan sinäkin? — "Mitäpä minusta, minä olen aikani elänyt, mutta te…" Minua hän vain suri. Hän pitää minusta kovin, morkkaa minua, vieläpä ärisee minulle vihaisesti: — "ah sinä jumalaton tuulihattu, häpeämätön hepakko!…"
Varjenka oli ottanut ankaran ilmeen ja matki ukkoa matalalla äänellä ja venyttäen sanoja. Jakov oli johtanut tytön pois asiasta, ja Ippolit Sergejevitsh kysyi:
— Kuinka te sitten löysitte tielle?
— Hevosten tuli kylmä ja ne alkoivat kahlata lumessa, kahlasivat pitkän aikaa ja joutuivat vihdoin kylään, joka on kolmenkymmenen virstan päässä meidän kylästämme. Ehkä tiedätte, meidän kylämme on täällä lähellä, neljän virstan päässä meistä. Jos jatkaa matkaa tätä rantaa pitkin ja lähtee sitten polkua pitkin oikealle metsään, niin jonkun matkan päässä näkyy jo päärakennus. Mutta tavallista ajotietä pitkin tulee kymmenkunta virstaa.
Joitakin rohkeita pikkulintuja pyrähteli heidän ympärillään oksalta oksalle vilkkaasti viserrellen, ikäänkuin ne olisivat vaihdelleet ajatuksiaan näistä kahdesta yksinäisestä ihmisestä metsässä. Kaukaa kuului naurua, puhetta ja airojen läiskettä; Grigorij ja Masha kaiketi siellä soutelivat.