— Kas niin, älä teeskentele!
— Kuinka kaikki on hänen silmissään selvää ja yksinkertaista, — ajatteli Ippolit Sergejevitsh käyden kananpaistiin käsiksi.
Mutta Varjenka pyyhki naurullaan pois Mashan hämin; hän seisoi neidin edessä vielä katse maahan luotuna, mutta onnellinen hymy huulilla.
— Varo, ettet joudu hänen kynsiinsä! — varotti Varjenka leikillisesti.
— Minäkö! Ei sitten likikään!… Mutta tiedättekö, minä… — ja hän kätki nauraen kasvonsa esiliinaan. — Minä sysäsin hänet matkalla jokeen!
— Oikeinko totta? Sepä urhoollista! Entä hän?
— Ui veneen jälessä… ja… ja rukoili… että minä ottaisin hänet veneeseen… mutta minä viskasin hänelle köyden… ja hinasin sillä tavalla hänet maihin!…
Molemmat naiset purskahtivat rattoisaan nauruun, joka kohta tarttui Ippolit Sergejevitshiinkin. Tämä ei nauranut Grigorijn maihin-hinaamista, vaan siksi, että hänen oli kaikin puolin niin hyvä ollakseen. Vapauden tunne täytti hänen mielensä, ja tuontuostakin hän ikäänkuin jonkun matkan päästä ihmetteli itseään huomatessaan, ettei ollut ikänä ollut näin lapsellisen iloinen. Sitten Masha läksi, ja he jäivät taas kahden.
Varjenka puoleksi vaatteella maaten joi teetä, ja Ippolit Sergejevitsh katseli häntä ikäänkuin haavepilven läpi. Heidän ympärillään oli hiljaista; teekeittiö vain laulaa pihisi omaa alakuloista säveltään, ja joskus risahti ruohossa.
— Miksi olette niin vaitelias? — kysyi Varjenka katsoen häneen huolestuneesti. — Onko teidän ehkä ikävä?