He saapuivat rannalle, joka laskeutui loivasti veteen ja jolla kasvoi koivuja ja haapoja hauskoissa ryhmissä. Mutta vastaisella rannalla kasvoi aivan vesirajaan saakka korkeita, mykkiä mäntyjä, jotka täyttivät ilman sakealla pihkantuoksulla. Siellä oli kaikki synkkää, liikkumatonta, yksitoikkoista ja ankaran jylhää, täällä koivut taivuttelivat sirosti oksiaan, haapain lehdet lepattivat hermostuneesti, heisipuu ja pähkinäpensas katsoivat vesirajassa uhkeita muotojaan vesikuvastimesta. Siellä hohti hiekka keltaisena, täällä käytiin ruohomatolla, ja puitten välissä tuoksuivat heinäkasat. Tyyni, kylmä joki kuvasti kuin peili molempia rantoja, jotka olivat niin erilaiset.
Kirjava vaate oli levitetty erään koivuryhmän varjoon. Sen päällä oli teekeittiö, josta höyry ja sininen savu nousi suikaleina, ja teekeittiön vieressä puuhaili Masha kyykkysillään teekannu kädessä. Hänen punaiset kasvonsa näyttivät onnellisilta, hänen tukkansa oli märkä.
— Oletko sinä ollut uimassa? — kysyi Varjenka häneltä. — Entä missä
Grigorij on?
— Hän meni myöskin uimaan. Kyllä hän kohta palaa.
— En minä häntä tarvitse. Minä tahdon nyt syödä ja juoda… ja syödä ja juoda! Sillä tavalla! Entä te, Ippolit Sergejevitsh?
— Minä kannatan teitä, — vastasi tämä hymyillen.
— Masha! Joudu!
— Mitä saan ensin tarjota? Kananpaistia vai piirakoita?…
— Anna kaikki yhdellä kertaa, niin sitten saat mennä omiin hommiisi!
Ehkä sinua joku odottaa?
— Vielä mitä! — nauroi Masha hiljaa luoden neitiin kiitollisen silmäyksen…