— Mutta eihän tuo ollut alusta saakka! Alussa oli Jumala. Te ette puhu
Hänestä… Onko se samaa kuin olla uskomatta Häneen?
Ippolit Sergejevitsh aikoi vastata, mutta tytön ilmeestä hän ymmärsi, että se olisi ollut turhaa. Varjenka uskoi, sen näki hänen silmistään, joissa paloi mystillinen tuli. Hiljaa ja arastellen hän puhui Ippolit Sergejevitshille jotakin kummallista.
— Kun näkee ihmisiä ja näkee, kuinka kurjaa heidän elämänsä on, ja ajattelee sitten Jumalaa ja tuomiopäivää, niin sydäntä kouristaa! Sillä hän voi joka hetki, tänään, huomenna, tunnin kuluttua, kutsua vastaamaan elämästä. Ja tiedättekö, joskus minusta tuntuu, kuin se tulisi tapahtumaan pian. Se suuri hetki voi lyödä päivällä… ensin sammuu aurinko… ja sitten syttyy uusi valo, jossa Hän näyttäikse.
Ippolit Sergejevitsh kuunteli tytön hourailua ja ajatteli:
— Hänessä on kaikkea paitsi sitä, mitä välttämättömästi pitäisi olla…
Puhuminen oli tehnyt tytön kalpeammaksi, ja hänen silmissään oli pelkoa. Tämän painostavan mielialan vallassa hän kulki kauan, niin että uteliaisuus, jolla Ippolit Sergejevitsh oli kuunnellut häntä, oli kadonnut ja muuttunut uupumukseksi.
Mutta heidän ajatuksensa suuntautuivat toisaalle, kun jostakin läheltä kuului äänekästä naurua.
— Kuuletteko? Se on Masha… olemme perillä!
Varjenka joudutti askeleitaan ja huusi:
— Masha, hoi!