— Kuuletteko? — kääntyi eversti Ippolit Sergejevitshin puoleen. — Minä en saa puhua — se on epäterveellistä, en saa juoda — epäterveellistä, en syödä niin paljon kuin haluttaa — epäterveellistä! Kaikki on epäterveellistä, piru vieköön! Näenpä, että minun on epäterveellistä elääkin! Ho-ho-ho! Ikä on eletty… en soisi, että voisitte niin koskaan sanoa itsestänne… Mutta muuten… te kuolette pian… keuhkotautiin… teidän rintanne on hirveän kapea…
Ippolit Sergejevitsh katsoi milloin häneen, milloin täti Lutshitskajaan ja ajatteli:
— Minkälaisten hirviöitten kanssa se Varjenka elää!
Hän ei ollut koskaan koettanut kuvitella mielessään Varjenkan lähintä ympäristöä ja oli nyt ihmeissään siitä, mitä näki. Täti Lutshitskajan laiha, kolkko, kulmikas muoto pisti pahasti hänen silmäänsä; hän ei voinut sietää hänen pitkää, keltaista kaulaansa, ja joka kerta, kun täti alkoi puhua, hän ikäänkuin pelkäsi, että matalat äänet tuon naisen leveästä, mutta laudanlitteästä rinnasta repivät tädin keuhkot rikki. Täti Lutshitskajan hameen kahina oli hänestä kuin olisi luita rapistellut. Mutta eversti haisi viinalle, hielle ja huonolle tupakalle. Hänen silmäinsä loisteesta päättäen hän suuttui usein, mikä tuntui Ippolit Sergejevitshistä ilkeältä. Huoneet eivät olleet lainkaan kodikkaita, seinäpaperit savuttuneet ja uunien kaakelit säröillä, mikä teki ne marmorinkeltaisiksi. Lattiasta oli rullatuoli kuluttanut maalin pois, ikkunakehykset olivat vinot, ruudut himmeät; kaikkialta huokui vanhuudenraihnautta, rappeutumista.
— Tänään on helteistä… — sanoi Jelisaveta Sergejevna.
— Tulee sade… — selitti täti Lutshitskaja kategorisesti.
— Tokkohan? — epäili edellinen.
— Uskokaa Margaritaa, — kähisi eversti. — Hän tietää kaikki, mitä tulee tapahtumaan… Hän vakuuttaa minulle joka päivä, että minä tulen kuolemaan ja että Varjenka ryöstetään ja pää murskataan… Mutta minä uskallan väittää, että eversti Aljesovin tytär ei anna kenenkään murskata hänen päätään… sen hän tekee itse, jos niin on!… Mutta että minä kuolen, se on totta… Entä miten te, herra tiedemies, viihdytte täällä? Vatsaan koskee? — kuvannollisesti sanoen. Eikö totta?
— Ei… kuinka niin? Onhan tämä kaunista, metsäistä seutua… — vastasi Ippolit Sergejevitsh ystävällisesti.
— Kaunista seutua?… Tämäkö?… Phe! Te ette ole siis nähnyt kaunista maan päällä. Kaunis on Kasanlik-laakso Bulgariassa… Cherassan… ja Murgab on kuin paratiisi. Aa! Rakas lapsukaiseni!