Varjenka toi tuoretta tuoksua vierashuoneen ummehtuneeseen ilmaan. Hänen yllään oli jonkunlainen kreikkalainen hlamida-puku vaaleasta sireninvärisestä pumpulikankaasta. Hänen kädessään oli suuri kukkakimppu, ja hänen kasvonsa säteilivät iloa.
— Kuinka hauskaa, että tulitte juuri tänään! — sanoi hän tervehdittyään vieraita. — Minä olin jo ajaa teille… kun nuo ovat minua niin kiusanneet!
Ja leveällä kädenliikkeellä Varjenka osotti isää ja täti Lutshitskajaa, joka istui Jelisaveta Sergejevnan vieressä niin luonnottoman suorana, kuin hänen selkärankansa olisi kivettynyt eikä taipuisi.
— Varjenka! Älä puhu joutavia! — huudahti täti ankarasti salamoiden silmillään.
— Älkää toruko! Muuten minä alan kertoa Ippolit Sergejevitshille luutnantti Jakovljevista ja hänen tulisesta sydämestään…
— Ho-ho-ho! Varjenka — hiljaa! Minä kerron itse…
— Millaiseen seuraan olenkaan joutunut? — ajatteli Ippolit
Sergejevitsh katsoen kummeksuen sisareensa.
Mutta tämä oli nähtävästi tottunut jo tähän, ja vaikka hänen suupielissään väreilikin halveksiva hymy, niin hän kuunteli kuitenkin rauhallisesti.
— Minä menen jouduttamaan teetä! — ilmotti täti Lutshitskaja nousten, tai oikeammin, ponnahtaen ruumistaan taivuttamatta sohvasta ja katosi heittäen ohimennessään moittivan katseen everstiin.
Varjenka siirtyi hänen paikalleen ja alkoi kuiskata jotakin Jelisaveta
Sergejevnan korvaan.