— Mikä ihmeen halu hänessä on noihin väljiin pukuihin? — ajatteli Ippolit Sergejevitsh katsoessaan salavihkaa Varjenkaan, jonka vartalo taipui kauniisti sisaren vieressä.
Mutta vanha eversti rämisi kuin rikkonainen bassoviulu:
— Te tiedätte kai, että Margarita on minun ystäväni, Eski-Sagrassa kaatuneen everstiluutnantti Lutshitskijn vaimo? Margarita seurasi miestään sotatantereelle, niin! Tarmokas nainen! Meidän rykmentissä palveli muuan luutnantti Jakovljev, hienotunteinen, mamsselimainen mies… turkkilainen löi pyssynperällä hänen rintansa vialle, poika sai traumatisen keuhkotaudin ja… joutui vuoteen omaksi! Margarita hoiti häntä viisi kuukautta. Ja mitenkäs kävi! Margarita lupasi olla menemättä uusiin naimisiin, vaikka oli vielä nuori, kaunis… ja hiton vaikutusvaltainen! Monet sotilaat olivat tulessa ja liekissä hänen tähtensä, monet reimat pojat, kuten kapteeni Shmurlo, rakastettava, komea vähävenäläinen, joka joi virkansa Margaritan tähden. Minä myöskin… kosin Margaritaa… Mutta hän ei suostunut… Pirun typerää, vaikka jalosti tehty! Mutta sitten vuosien kuluttua, kun leini oli hyökännyt kimppuuni, hän ilmaantui luokseni ja sanoi: sinä olet yksin, minä olen yksin… ja siihen tapaan… Liikuttavaa ja pyhää! Ikuinen ystävyys ja alituinen tora! Hän saapuu meille joka kesä, haluaisipa myydä maatilansa ja muuttaa tänne kokonaan… niin kauaksi aikaa kuin minä elän… Minä olen kiitollinen, mutta eikö se ole naurettavaa? Ho-ho-ho! Ennen hän oli tulinen nainen, mutta nyt näette, kuinka tuo tuli on hänet kuivattanut. Älä leiki tulella!… Hän vihastuu, kun kerrotaan tästä hänen "elämänsä runoudesta", kuten hän sanoo. Älä loukkaa ilkeällä kielelläsi minun sydämeni pyhyyttä! — sanoo hän. — Mutta mikä pyhyys se on? Järjen pimenemistä… koulutytön haaveita! Elämä on hyvin yksinkertaista! Eikö totta? Nauti ja kuole sitten ajoissa, siinä koko juttu! Mutta kuole ajoissa! Älä tee niinkuin minä, se on pahasti, en toivoisi teille samaa…
Kertomus ja everstistä lähtevä haju panivat Ippolit Sergejevitshin pään pyörälle. Varjenka ei näyttänyt kiinnittävän häneen huomiotaan, vaan keskusteli yhä puoliääneen Jelisaveta Sergejevnan kanssa, joka samalla seurasi vakavasti kertomusta.
— Pyydän teelle! — kajahti ovesta täti Lutshitskajan matala ääni. —
Varjenka, auta isääsi!
Ippolit Sergejevitshiltä pääsi helpotuksen huokaus, ja hän liittyi
Varjenkaan, joka helposti työnsi edellään raskasta nojatuolia.
Teepöytä oli katettu englantilaiseen tapaan kylmine ruokineen. Suuren, verisen pihvin ympärillä oli viinipulloja, jotka houkuttelivat everstin rinnasta tyytyväisen naurun. Näytti siltä, kuin hänen karhuntaljaan käärityt jalkansakin olisivat vavisseet nautinnon esimausta. Hän ajoi tuolissaan pöydän ääreen ja ojensi pulloja kohti turpeat, vapisevat, tummain ihokarvain peittämät kätensä nauraen niin kovasti, että suuren korihuonekaluilla kalustetun ruokasalin ilma rupesi aaltoilemaan.
Teenjuontia kesti ikävystyttävän kauan, ja eversti kertoi koko ajan sotajuttujaan, joihin täti Lutshitskaja silloin tällöin työnsi väliin lyhyen huomautuksen. Mutta Varjenka keskusteli yhä puoliääneen Jelisaveta Sergejevnan kanssa.
— Mistä ihmeen asiasta hän yhä vielä… — harmitteli Ippolit
Sergejevitsh, joka oli joutunut everstin uhriksi.
Hänestä näytti, että tänään Varjenka oli melkein huomaamaton häntä kohtaan. Vai olisiko se ehkä teeskentelyä? Ja hän tunsi olevansa valmis vaikka suuttumaan tytölle.