— Olette yötä talossa… — vastasi Varjenka kategorisesti.
— Ei, ei se sentään… — vastusteli Ippolit Sergejevitsh.
— Voihan yhden yön olla miten hyvänsä.
— En minä tässä omaa mukavuuttani ajattele.
— Älkääkä ajatelko muittenkaan mukavuutta. Kukin pitäköön itsestään huolen.
He kulkivat kinastellen eteenpäin, mutta taivaalla tuli heitä vastaan synkkä pilvi ja jossakin kaukana ukkonen kuului jo jyrähtävän. Ilma muuttui raskaaksi ja tukahuttavaksi, ikäänkuin lähestyvä pilvi olisi ajanut sitä edellään. Puitten lehdetkin näyttivät nuutuneen ja odottavan virkistävää sadetta.
— Emmekö käänny takaisin? — ehdotti Ippolit Sergejevitsh.
— Käännytään vaan… on niin painostava… Minä en pidä lainkaan odottamisesta, olkoonpa sitten tulossa ukkonen tai joku juhla. Itse ukkosta tai juhlaa vastaan minulla ei ole mitään, mutta odottaa niitä, se on hirmuisen ikävää. Jospa kaikki tapahtuisi yhtäkkiä: kun käyt nukkumaan — talvi, pakkanen, kun heräät — kevät, kukkasia, aurinkoa… tai — aurinko paistaa täydeltä terältään ja yhtäkkiä — pimeä, salamoita, vettä kuin saavista kaataen…
— Ehkä te toivotte, että ihmisenkin pitäisi muuttua yhtäkkiä, odottamatta? — kysyi Ippolit Sergejevitsh hymähtäen.
— Ihmisen täytyy aina olla intresantti… — sanoi Varjenka opettavasti.