Ippolit Sergejevitshissä oli herännyt ilkeä halu puhua tytön kanssa röyhkeästi, raa'asti, loukkaavasti. Varjenkan käytös tänään oli suututtanut häntä: siellä sisällä tyttö ei ollut välittänyt hänestä rahtuakaan, aivan kuin hän ei olisi ymmärtänyt Ippolit Sergejevitshin tulleen taloon juuri hänen luokseen eikä hänen jalattoman isänsä tai rutikuivan tätinsä luo. Ja sitten Varjenka oli moittinut häntä heikoksi ja kohdellut häntä alentavasti.
— Mitä tämä kaikki merkitsee? — ajatteli hän. — Jollei minussa sisäisestikään ole mitään intresanttia, niin mikä on vetänyt häntä luokseni? Uutuuden viehätys — ja siinä kaikki?
Hän uskoi, että jokin veti Varjenkaa hänen luokseen ja että kysymyksessä oli kiemailu, jonka tyttö ovelasti osasi kätkeä lapsellisuuden ja avosydämisyyden verhoon.
— Ehkä hän pitää minua typeränä… ja toivoo minun viisastuvan…
— Täti oli oikeassa — tulee sade! — sanoi Varjenka katsoen kauas. — Katsokaa millainen pilvi… ja kuinka ilma on käynyt painostavaksi, kuten ainakin ennen sadetta…
— Se on ikävä… — virkkoi Ippolit Sergejevitsh. — Pitää kääntyä takaisin ja huomauttaa siitä sisarelle…
— Miksi niin?
— Jotta ehtisimme ennen sadetta kotiin…
— Luuletteko, että me päästämme? Ettekä te enää ennättäisi ennen sadetta kotiin… Teidän tulee odottaa meillä kunnes menee ohi…
— Mutta jos sadetta kestää yöhön saakka?