He astelivat puutarhakäytävää pitkin suorien omenapuurivien välissä, ja takaapäin käytävän päästä katsoi talon akkuna heidän jälkeensä. Omena putosi puusta kumeasti pompahtaen maata vasten, ja jostakin läheisyydestä kuului puhetta. Joku kysyi:
— Onko hänkin sulhasia?
Toinen ääni vastasi äreästi.
— Odottakaahan… — pysähdytti Varjenka kävelytoverinsa tarttuen hänen hihaansa. — Kuunnelkaamme, he juttelevat teistä…
Ippolit Sergejevitsh katsoi nyrpeästi ja virkkoi:
— Minun ei tee mieleni kuunnella palvelijain puhetta…
— Mutta minun tekee… — ehätti siihen Varjenka. — On niin hirmuisen intresanttia kuulla, mitä he puhuvat meistä, herrasväestään, kun he ovat omissa hommissaan…
— Ehkä se on intresanttia, mutta kaunista se ei ainakaan ole… — hymähti Ippolit Sergejevitsh.
— Miksei? Minusta ainakin he puhuvat pelkkää hyvää.
— Onnittelen teitä…