— Oo! — huudahti Ippolit Sergejevitsh hiljaa. — Hän herättää kunnioitusta!
— Niin! — huudahti Varjenka. — Kaikki ajattelevat hänestä samalla tavalla. Hän onkin ollut hirmuisen urhoollinen! Hän ei kerro itsestään, mutta täti Lutshitskaja, joka oli samassa rykmentissä kuin hän, on kertonut, että isän hevonen sai Gornyj-Dubnjakissa kuulan sieraimeensa ja karkasi suoraa päätä turkkilaisia kohti. Hänen onnistui viime hetkessä ohjata pillastunut hevonen rintaman suuntaan. Hevonen ammuttiin hänen altaan, hän kaatui ja näki neljän turkkilaisen hyökkäävän häntä kohti. Samassa oli yksi hänen niskassaan ja aikoi jo lyödä isää pyssynperällä, mutta tämä iski häntä reiteen. Turkkilainen meni nurin, ja samassa paukahtaa laukaus isän revolverista suoraan päin vihollisen naamaa! Isä sai vedetyksi hevosen kyljen alle jääneen jalkansa irti, kun kolme turkkilaista juoksi häntä kohti, ja pitemmällä koko liuta vihollisia, mutta meidän sotilaamme riensivät päinvastaiselta puolelta apuun Jakovljevin johdolla. Isä otti kaatuneen turkkilaisen pyssyn, nousi seisomaan — ja eteenpäin! Hän oli hirmuisen vahva… Hän löi erästä turkkilaista päähän, pyssy rikki, otti miekan, mutta se oli tylsä… turkkilainen aikoi jo upottaa pistimen hänen rintaansa. Silloin isä sieppasi pyssynhihnasta kiinni ja läksi omaisiaan kohtaan raahaten turkkilaista perässään. Samassa kuula haavotti isää kylkeen ja pistin raapaisi kaulaan. Isä luuli olevansa hukassa, kääntyi vihollista vastaan, tempasi pyssyn turkkilaisen kädestä ja hyökkäsi heitä kohti — hurraa! Silloin saapui Jakovljev sotilaineen avuksi, ja he karkottivat turkkilaiset tuiman tappelun jälkeen. Isälle tarjottiin tämän kahakan johdosta Yrjönristiä, mutta hän kieltäytyi ottamasta sitä vastaan, koska Yrjönristiä ei annettu eräälle hänen rykmenttinsä aliupseerille, joka tässä kahakassa kaksi kertaa pelasti Jakovljevin ja kerran isänkin. Kun aliupseerille oli annettu kunniamerkkinsä, niin isäkin suostui ottamaan sen…
— Kerrottepa tuosta kahakasta aivan kuin olisitte itse ottanut siihen osaa… — keskeytti Ippolit Sergejevitsh.
— Niin… — sanoi Varjenka huokaisten ja silmiään siristäen. — Kyllä sota on ihanaa… Minä rupean laupeudensisareksi, jos vain tulee sota…
— Ja minä sotamieheksi…
— Te? — kysyi tyttö hänen vartaloaan tarkastellen. — Nyt te laskette leikkiä… teistä tulisi huono sotamies… te olette niin heikko ja laiha…
Tämä pisti Ippolit Sergejevitshin sydämeen.
— Olen tarpeeksi vahva, uskokaa pois… — selitti hän.
— Tokkohan? — epäili Varjenka.
Ippolit Sergejevitshissä leimahti hurja halu syleillä tyttöä niin lujasti, että kyynelet puristuisivat tämän silmistä. Hän vilkaisi ympärilleen, kohautti olkapäitään — mutta häpesi samalla haluaan.