Varjenka katseli myrskyn leikkiä ovenpielen takaa, ja Ippolit Sergejevitsh seisoi kauempana hänen takanaan siristäen silmiään pölyltä. Eteinen oli pimeä, mutta kun salama leimahti, näkyi tytön sorja vartalo sen sinertävässä valossa.
— Kas… kas!… — huudahteli Varjenka, kun salama halkaisi pilven… — näittekö? Pilvi ikäänkuin hymyilee, eikö totta? Se on kuin hymyä… On olemassa sellaisia synkkiä, sanattomia ihmisiä, jotka vaikenevat, vaikenevat, kunnes yhtäkkiä hymyilevät: silmät syttyvät, hampaat välähtävät… Kas! sataa…
Suuret, raskaat sadepisarat putosivat ensin harvemmin, sitten yhä tiuhemmin kattoa vasten yltyen vihdoin jonkunlaiseksi ulvovaksi humuksi.
— Menkäämme sisälle… te kastutte… — virkkoi Ippolit Sergejevitsh, jonka oli kiusallista seista niin lähellä tyttöä tässä ahtaassa, pimeässä eteisessä — kiusallista ja suloista. Ja hän ajatteli katsoen tyttöön:
— Mitä, jos suutelisin häntä?
Salama leimahti valaisten puolen taivasta, ja Ippolit Sergejevitsh näki, kuinka hän innokkaasti huudahtaen nosti kätensä ylös ja seisoi hiukan taaksepäin nojaten, ikäänkuin hän olisi paljastanut rintansa salamoille. Ippolit Sergejevitsh kiersi käsivartensa tytön vyötäisten ympäri ja painaen päänsä melkein hänen olkapäähänsä kiinni kysyi huohottaen:
— Mikä… mikä teitä vaivaa?
— Ei mikään!… — huudahti hän kärsimättömästi vapauttaen itsensä notkealla, voimakkaalla liikkeellä toisen käsivarsista. — Hyvänen aika, kuinka te pelästyitte… vaikka olette mies!
— Minä säikähdyin teidän tähtenne… — sanoi Ippolit Sergejevitsh omituisesti ja vetäytyi takaisin.
Kosketus poltti vieläkin hänen käsiään ja täytti hänen rintansa tulisella halulla syleillä tyttöä, syleillä voimakkaasti, tuskallisesti. Hän saattoi tuskin hillitä itseään ja hänen teki mielensä mennä sateeseen, joka piiskasi puita suurilla pisaroilla.