Hänet kutsuttiin illalliselle.
Varjenka katsoi häneen uteliaasti ja kysyi:
— Joko päänsärky on mennyt ohi?
— Kyllä, kiitos kysymästä… — vastasi hän kuivasti ja istuutui mahdollisimman kauas hänestä.
Eversti torkkui tuolissaan nyökäytellen päätään ja kuorsahdellen. Naiset istuivat kaikki sohvassa jutellen joutavista asioista. Sateen humu oli hiukan vaimentunut, mutta sen itsepintaisesta äänestä saattoi kuulla, että se oli lujasti päättänyt valella maata hyvin kauan.
Pimeä katsoi ikkunoista sisään. Huoneessa oli painostava ilma, ja tätä painostusta lisäsivät kolmesta sytytetystä lampusta nouseva öljyn haju ja everstin parfymit. Ippolit Sergejevitsh oli hermostunut; hän katsoi Varjenkaan ja ajatteli:
— Eipä tule luokseni… miksei? Kunpa Jelisaveta ei vain olisi tehnyt havaintoja ja lörpötellyt hänelle tyhmyyksiään.
Roteva Fjokla puuhasi ruokailuhuoneessa. Hän katsoi tuontuostakin vierashuoneessa istuvaan Ippolit Sergejevitshiin, joka ääneti poltteli paperossia.
— Neiti! Illallinen on katettu… — ilmotti Fjokla ovesta.
— Olkaa hyvä, Ippolit Sergejevitsh… Täti, ehkemme herätä isää .. nukkukoon täällä… muuten hän rupee taas juomaan.