Ippolit Sergejevitsh kuunteli, pyysi anteeksi, rauhotti kaikkia ja kirosi itseään. Häntä todellakin pyörrytti, ja kun täti Lutshitskaja nosti erään pullon hänen nenänsä alle ja komensi: "Haistakaa!" niin hän otti pullon ja hengitti ahnaasti sen kirpeää hajua tuntien, että koko tämä kohtaus oli naurettava ja alensi hänen arvoaan Varjenkan silmissä.
Sade rapisteli yhä ikkunaruutuja, salamat välähtivät katsoen huoneeseen, jyrinä helisti ikkunalaseja, ja kaikki tämä herätti everstin mielessä muiston taistelusta sotatantereella.
— Viimeisessä kahakassa… en muista enää, missä se tapahtui… oli samanlaista kuin nyt. Ukkosta, sadetta, salamoita, yhteislaukauksia… luutnantti Vjahirjev vetää konjakkipullon taskustaan, nostaa huulilleen: bul-bul-bul! Samassa kuula — trah! — ja pullo on säpäleinä! Luutnantti katsoo pullonkaulaa kädessään ja sanoo: piru vieköön, turkkilaiset tappelevat pullojen kanssa! Ho-ho-ho! Minä hänelle: te erehdytte, luutnantti, turkkilaiset ampuvat pulloja, mutta te tappelette pullojen kanssa! Ho-ho-ho! Metkasti sanottu?
— Joko voitte paremmin? — kysyi täti Lutshitskaja Ippolit
Sergejevitshiltä.
Tämä puri hammasta, kiitti häntä ja katsellessaan läsnäolevia ikävän tuskallinen ilme kasvoillaan huomasi Varjenkan hymyilevän epäluuloisesti ja kuuntelevan hämmästyneenä Jelisaveta Sergejevnan kuiskauksia. Vihdoin hänen onnistui päästä irti näistä ihmisistä, ja pienessä huoneessa, joka oli hänelle varattu, hän koetti selvitellä tunteitaan sateen rapistellessa ikkunaruutuja.
Voimaton viha itseään kohtaan ja toivo ymmärtää, mitä oli tapahtunut, taistelivat hänen rinnassaan. Kuinka hän oli saattanut menettää kyvyn hillitä itseään? Oliko hän viehättynyt tyttöön niin syvästi? Mutta hänen ei onnistunut löytää lujaa perustaa eikä päästä mihinkään johtopäätökseen. Kiihtynyt tunne raivosi vihurina. Ensin hän päätti vielä samana päivänä selittää tytölle kaikki, mutta samassa hän luopui siitä muistaessaan, että se johtaisi hänet velvollisuuteen määrätä tarkoin suhteensa Varjenkaan. Olihan hänen mahdoton naida tuo kaunis hirviö! Ippolit Sergejevitsh moitti itseään myöskin siitä, että hän oli antanut viehättymisensä kehittyä niin pitkälle, ettei osannut enää hoitaa ohjaksia. Hänestä oli näyttänyt, että hän oli valmis antautumaan hänelle ja että tyttö vain kylmästi leikkii hänen kanssaan. Hän syytti Varjenkaa typeräksi, eläimelliseksi, sydämettömäksi, mutta väitti samalla itseään vastaan puolustaen tyttöä. Ja sade piiskasi koko ajan uhkaavasti ikkunaruutuja, ja koko talo vapisi ukkosen jyristessä.
Vihdoin hän sai puristetuksi itsensä järkevyyden pihteihin, ja kaikki hänen kiihtyneet tunteensa virtasivat takaisin jonnekin sydämen syvyyteen tehden tilaa harmin tunteelle.
Nuori tyttö, jonka mahdoton seurapiiri on turmellut, johon terve järki ei voi vaikuttaa, joka on horjumaton harhaluuloissaan, sellainen merkillinen tyttö oli kolmen kuukauden kuluessa tehnyt hänestä melkein eläimen! Hän tunsi, kuinka tosiasian häpeä painosti häntä. Hän oli tehnyt voitavansa tehdäkseen tytöstä kunnon ihmisen, mutta sen tehtyään hänen olisi pitänyt jättää hänet eikä antaa tytön herättää aistillisuuden häpeällistä temmellystä.
— Minua vähemmän kunnon ihminen olisi tässä tapauksessa ollut viisaampi minua, — ajatteli hän ja tunsi samassa pistoksen rinnassaan. — Kunnollisuusko minua siitä pidätti? Ehkä vain voimattomuus? Entä jollei se olekaan tunne, vaan hekuma, joka minua kiihottaa? Voinko minä yleensä rakastaa? Kelpaanko aviomieheksi, isäksi? Elänkö minä?
Tähän tapaan ajatellen hän tunsi joutuvansa kylmyyden ja kiusallisen pelkuruuden valtaan.