Ippolit Sergejevitsh hytkähti. Hän oli kuulevinaan tytön äänessä jotakin turmiollista.
— Niin täytyy, — myönsi Jelisaveta Sergejevna. — Me emme voisi yöllä ajaa Kamovo-metsän läpi särkemättä rattaita… Parhaassa tapauksessa…
— Täällä on tilaa kyllä! — huomautti täti.
— Minä pyytäisin… suokaa anteeksi! ukkonen vaikuttaa minuun niin pelottavasti… Minä pyytäisin saada tietää… missä minä saan nukkua… tahtoisin vetäytyä sinne hetkeksi… — sanoi Ippolit Sergejevitsh.
Hänen kolkolla äänellä ja katkonaisesti lausumansa sanat herättivät yleistä kummastusta.
— Minä näytän teille heti… siellä saatte olla rauhassa… — sanoi
Varjenka levottomasti.
Jelisaveta oli muita rauhallisempi ja kysyi hymyillen:
— Pyörryttääkö?
Mutta eversti kähisi:
— Joutavia! Kyllä se menee kohta ohi! Minun rykmenttitoverini, majuri Gortalov, jonka turkkilaiset pistivät kuoliaaksi eräässä rynnäkössä, oli aika poika! Oo! Harvinainen mies! Urhoollinen sotilas! Sistovossa hän marssi miehistönsä edessä turkkilaisia vastaan niin rauhallisesti kuin olisi johtanut katrillia, löi, iski, huusi, särki miekkansa, sieppasi nuijan ja murskasi sillä vihollisia! Koko peto! Mutta kun ukkonen kävi, niin silloin hän oli hermostunut kuin nainen… Naurettavaa! Kalpeni kuin te, horjui, huokasi!… Sitäpaitsi suuri juoppo, pelaaja — kuvitelkaa, miten se sopi hänelle!