— Teidän ei tarvitse tehdä mitään, — vastasi toinen, kätkien syvälle itseensä sen, mitä olisi tahtonut vastata.
— Ei, totisesti… te olette tullut tänne lepäämään, teillä on niin paljon raskasta työtä, teidän täytyy koota voimia, ja ennen teidän tuloanne Jelisaveta sanoi minulle: Sinun täytyy auttaa minua tuulettamaan ja virkistämään sitä kirjatoukkaa… mutta mitä minä… mitä minä voin tehdä? Tosiaankin, jos minä tietäisin, että se poistaisi teistä ikävän… niin minä suutelisin teitä.
Ippolit Sergejevitshin silmissä musteni, ja veri syöksähti niin voimakkaasti hänen sydämeensä, että hän melkein horjahti.
— Koettakaa… suudelkaa… suudelkaa… — sanoi hän kaameasti seisten tytön edessä, jota hän ei kuitenkaan nähnyt.
— Ohoo! Kas vaan! — virkahti Varjenka nauraen ja katosi samassa.
Ippolit Sergejevitsh syöksähti tytön jälkeen ja pysähtyi vasta ovessa, mutta kaikki hänessä tempautui pakenevan jälkeen.
Hetken kuluttua hän huomasi everstin. Ukko nukkui pää painuksissa ja kuorsaili makeasti. Juuri tämä kuorsaaminen herätti Ippolit Sergejevitshin, jonka piti saada itsensä vakuutetuksi, että yksitoikkoinen ja valittava ääni, jonka hän kuuli, ei noussut hänen omasta rinnastaan, vaan kuului ikkunain takaa, ja että se on sade, joka itkee, eikä hänen haavoitettu sydämensä. Silloin viha hänessä kuohahti.
— Sinä leikit… sinä leikit?… — sähisi hän hampaittensa välistä ja uhkasi Varjenkaa nöyryyttävällä rangaistuksella. Hänen rintaansa poltti, mutta jaloissa tuntui kuin jääneulain pistoksia.
Naiset tulivat nauraen huoneeseen, ja heidän läsnäolonsa pakotti
Ippolit Sergejevitshin hillitsemään itsensä. Täti Lutshitskaja nauroi
niin kovasti, että tuntui kuin hänen keuhkonsa olisivat revetä.
Varjenkan kasvoilla oli vilkas, viekas hymy, mutta Jelisaveta
Sergejevnan nauru oli pidätettyä.
— Minuako he noin nauravat?! — ajatteli Ippolit Sergejevitsh.