Kolmas muisto vihdoin punoutuu vanhan ruhtinaan persoonaan, joka oli hallitsijana Hessenin vaaliruhtinaskunnassa, pienessä saksalaisessa kotivaltiossani. Hänen vaununsa ajoivat joka päivä talomme ohi. Vaunuissa istui vanha ukko Fredrik Suuren aikuisessa univormussa kolmikolkkainen hattu päässä. Hänen valkoiset hiuksensa olivat takaa palmikossa ja toista poskea rumensi hirveä paise. Siihen sairauteen hän kuolikin. Minä en nähnyt hänen hautajaisiaan, mutta vanha hoitajattareni kuvasi niitä minulle lukemattomat kerrat. Häntä ei haudattu esi-isien kammioon suuressa kirkossa. Hänet haudattiin toivomuksensa mukaan erään huvilinnan kirkkoon. Linnan oli hän rakennuttanut ja se oli ollut hänen mielipaikkansa. Hautaus tapahtui yöllä tulisoihtujen valossa, vanhan tavan mukaan. Mustapukuisen ritarin oli mustalla hevosella ratsastettava heti ruumisvaunujen jäljessä. Tämä ritari valittiin korkeasta ylimystöstä, mutta hänen täytyi aina, tarun mukaan, maksaa tämä kunnia hengellään. Tässäkään tapauksessa ei kansa pettynyt luulossaan. Tuon öisen näytelmän silloinen esittäjä, nuori aatelismies, terveyttä ja voimaa uhkuva, joutui kolme viikkoa hautajaisten jälkeen kuumetaudin uhriksi. Johtuiko tuo kuumetauti yksinkertaisesti vilustumisesta kylmässä rautapuvussa pitkän yöllisen kulkueen aikana? Kansa ei ottanut huomioon tuollaista mahdollisuutta, ja minun lapsellinen mielikuvitukseni piti kansan uskoa oikeana. Joka kerta tunsin salaista väristystä, kun vanhempieni kanssa kävin huvilinnassa ja näin asehuoneessa mustan puuhevosen selässä mustan varustuksen, jota onneton ritari oli tuona yönä kantanut.
2. YLEISTÄ JA YKSITYISTÄ.
Vanhan herran kuolema ei aiheuttanut suuria muutoksia ainoastaan minun perheessäni, vaan lopetti, niin sanoakseni, kokonaisen ajanjakson pienen isänmaani historiassa. Hallitsijahuone, johon hän oli kuulunut, oli hyvin vanha ja laski esi-isiensä joukkoon jäseniä, jotka olivat kuuluja urhoollisuudestaan ja jalomielisyydestään. Mutta viimeiset sukupolvet olivat huonontuneet. He olivat häpeällisillä keinoilla kartuttaneet yksityisomaisuuttaan, myymällä alamaisiaan vieraille valloille, jotka käyttivät niitä kaukaisissa sodissa.
Rakastajattaret olivat jo pitkät ajat hallinneet maata. Viimeinen hallitus oli ollut merkillisen vaihteleva. Vanhan ruhtinaan luonteessa oli kaikista virheistä huolimatta ollut kunniallisuutta. Vuosisatamme kaikkivoivan valloittajan lähestyessä jätti hän vapaaehtoisesti ruhtinaskuntansa, tietäen hyvin olevansa kykenemätön sitä puolustamaan ja tahtoen säästää alamaisiltaan turhaa verenvuodatusta. Hän piti parempana maanpakoa kuin häpeällistä antautumista muiden saksalaisten ruhtinasten tapaan. Hänen pienen valtakuntansa pääkaupunki joutui taaskin samaan asemaan suuressa kuningaskunnassa, jonka valloittaja lahjoitti nuorimmalle veljelleen Jérômelle. Ranskalainen hienostus, siekailemattomuus ja herkkäuskoisuus pääsi valtaan kankipalmikkoväen autioissa asunnoissa. Nuori kuningas loi pienen Pariisin saksalaiselle maaperälle.
Isäni, joka ei voinut viedä perhettään maanpakoon, jäi paikoilleen astuen uuden valtion palvelukseen. Äitini oli aivan nuori ja hyvin kaunis; oli siis luonnollista, että molemmat ottivat osaa nuoren hovin vilkkaaseen, hilpeään elämään. Kuinka usein kiusasinkaan äitiäni yhä uudelleen kertomaan minulle tarinoita noilta päiviltä, jotka olivat päättyneet aikoja ennen syntymääni! Kuinka ahnaasti kuuntelinkaan kuvauksia loistavista juhlista ja viehättävistä naisista, jotka olivat perheineen saapuneet Pariisista kaunistamaan suloillaan ritarillisen kuninkaan hovia! Millä mielenkiinnolla tutkinkaan äitini vaatesäiliötä, jossa vielä oli monta muistoa noilta ajoilta! Miten minua viehättävätkään nuo paimenpuvut, turkkilaiset viitat ja antiikit poimukkeet! Monet mietteet heräsivät minussa, kun ajattelin kaiken tämän ihanuuden ennenaikaista katoamista. Kuin uni oli koko loisto haihtunut. Venäläiset olivat ilmestyneet kaupungin porteille, heidän luotinsa olivat vinkuneet kaduilla. Vanhempani olivat panneet säilöön parhaat tavaransa ja jättäneet talon, joka oli liian suojaton vihollisen hyökkäyksille. Vanha, luonamme asuva täti, oli kätkenyt useita esineitä aitan jauho-astioihin. Kanuunankuula osui taloon ja jäi muuriin.
Kuullessani näitä kertomuksia, pahoittelin koko sydämestäni, että en ollut jo silloin elänyt ja saanut jakaa vaaraa vanhempieni kanssa. Olisin myöskin hartaasti halunnut tietää, olisivatko kasakat löytäneet jauhoihin kätketyt esineet, jos kaupunki olisi joutunut ryöstölle alttiiksi.
Mutta kaupunki, kuten vanhempanikin, varjeltui perikadosta. Vanha ruhtinas palasi takaisin maahansa. Kankipalmikot ja korpraalinsauvat, jotka ranskalaiset sulottaret olivat karkoittaneet, pääsivät jälleen käytäntöön. Maata alkoi jälleen hallita epämiellyttävä rakastajatar, kivulloisen ukon hoitaja. Suosikit, jotka jakaessaan maanpaon ruhtinaansa kanssa, olivat rikastuneet, saivat valtion ensimäiset virat. Kansa oli uskollisena ruhtinashuoneelleen, kuten eri Saksan heimot yleensä, alussa tervehtinyt iloisella innostuksella palaavaa ruhtinastaan; pian kuitenkin kävi ilmi, että nykyisyyden ja menneisyyden välinen side oli katkennut. Ruhtinaat ja kansat olivat käsittäneet aivan eri tavalla kansallisen nousun ja vapaustaistelut. Monen jalon sydämen haltioituneet unelmat häipyivät tyhjiin ja vapauden aamuruskon asemasta, jota saksalainen nuoriso oli toivonut, nousi uusi, synkkä, sumuinen päivä. Vanhan ajan ihmiset pitivät välinäytöstä täydellisen yksinvallan suuressa huvinäytelmässä päättyneenä ja ottivat uudelleen haltuunsa vanhat valtaistuimet ja entisen herruuden. Kansojen veri oli vuotanut turhaan. Historia oli jälleen pysähtynyt kulussaan.
Mutta kuolema ei ollut pysähtynyt; se kävi noutamassa vanhuksen kankipalmikkoineen, ja siitä silmänräpäyksestä alkaen vapautuivat kaikkien hiukset maassa tuosta menneisyyden kahleesta.
Ulkonaisesti tapahtui paljon muutoksia uuden hallituksen aikana. Isäni, joka oli lapsena ollut kruununprinssin leikkitoveri, kutsuttiin nykyisen ruhtinaan läheisyyteen ja sai huomattavan aseman valtiossa. Me jätimme, talon, josta olen maininnut kertomukseni alussa ja siirryimme suurempaan ja loistavampaan asuntoon aivan ruhtinaallisen linnan vieressä.