Tämä puhe oli oleva hänen viimeisensä. Seuraavina päivinä salli yhä lisääntyvä heikkous hänen vain silloin tällöin lausua kiitoksen tai rakkauden sanan ympäröiville henkilöille. Hän tahtoi sanoa hyvästit kaikille ystävilleen Roomassa. Hänen henkensä pysyi häiriintymättömänä, hänen mielensä oli suuntautunut elämän suuriin kysymyksiin, vielä torstaina hän sanoi eräälle lääkärilleen, jonka näki viimeistä kertaa: »Te olette todellinen Italian poika, tehkää työtä Italian hyväksi!» Viimeinen sana, jonka kuulin hänen huuliltaan iltaa ennen hänen kuolemaansa, oli sana Amore.
Lauantai-iltapäivällä hän ei enää kyennyt puhumaan, lauantain ja sunnuntain välisenä yönä oli hänen heikkoutensa niin suuri että me kokoonnuimme hänen vuoteensa ympärille odottaen hänen viimeistä hengenvetoaan. Ei ollut enää kärsimyksiä, ei viimeistä kamppailua, ei kuoleman korinaa. Kello kaksi iltapäivällä huhtikuun 26 p. hän sammui hiljaa, ilman että mikään muu ulkonainen merkki kuin kasvojen kalmankalpeus ilmaisi elämän loppuneen ja sen toiveen vihdoinkin täyttyneen, jonka hän lausui eräässä viimeisiä kirjoittamiaan rivejä:
»Sie ruht im Vollbesitze ewigen Lebens»
[Hän lepää iäisen elämän täydessä omistuksessa.]
Hänen toivomuksensa mukaan poltettiin Malwida von Meysenbugin maalliset jäännökset Campo Veranolla. Hänen tuhkansa säilytetään uurnassa, joka on laadittu hänen ottolapsenlapsensa Edouard Monod'n muovaileman maljan mukaan, Monte Testaccion hautausmaalla aivan lähellä Goethen pojan hautaa.
Hän ei ollut tahtonut mitään kirkollisia menoja eikä puheita haudallaan. »Minä en enää kuulu», on hän kirjoittanut, »mihinkään oikeauskoiseen kirkkoon, vaan niiden ihmisten suureen seurakuntaan, jotka rakastavat hyvää, korkeata ja kaunista ja pyrkivät toteuttamaan sitä itsessään ja ympärillään.»
1. AIKAISIMMAT MUISTOT.
Suuren kaupungin keskellä olisi vaikea löytää paremmalle paikalle rakennettua taloa kuin se, jossa synnyin ja vietin lapsuuteni ensimäiset päivät. Talo sijaitsi Casselin kaupungissa, rinnan muiden rakennusten kanssa ja rajoitti katua, jolle oikeudenmukaisesti oli annettu nimi Bellevue, sillä vastakkaisella sivulla ei ollut ainoatakaan rakennusta, vaan ihana näköala kauniita puisto- ja puutarha-istutuksia päin. Nämä kohosivat terrassinmuotoisesti hedelmällisellä tasankomaalla, jonka läpi virtaa suurehko Fulda-joki. Olin lähinnä nuorin kymmenestä lapsesta — kaikki terveitä ja lahjakkaita. Vanhempani olivat vielä nuoria minun tullessani maailmaan. Heidän elämänsä oli onnellista keskitietä ylellisyyden ja puutteen välillä — asema, joka takaa suurimmat koti-onnen edellytykset. Olen ensimäisistä lapsuuspäivistäni säilyttänyt loppumattoman hilpeyden valoisan hohteen. Tuosta valoisasta taustasta eroittuu vain kolme määrätympää muistoa.
Ensimäinen muisto on äitini huone maalattuine seinäpapereineen, joille oli kuvattu palmumaisemia, kaislametsiä ja oudonmuotoisia rakennuksia. Lapsellinen mielikuvitukseni iloitsi tuosta tarunomaisesta maailmasta. Sitäpaitsi kertoi muuan talon ystävä minulle siitä satuja; niinpä oli eräs noista pikku taloista Blumenbach nimisen velhon asunto, jolle koko luonto oli kuuliainen. Talon vieressä seisoi suuri haikara pitkillä, jäykillä jaloillaan, pitkänokkainen pää rinnalle vaipuneena. Se oli Blumenbachin palvelija, kuten ystäväni sanoi. Hän seisoi muka siinä odottamassa herransa käskyjä.
Toinen muisto liittyy iltaan, jolloin hoitajattareni kertoi, että pieni, äskensyntynyt siskoni, oli kuollut. Hän antoi minun vasten äidin kieltoa katsoa lasioven läpi huoneeseen, jossa seisoi musta arkku; arkussa lepäsi pieni sisareni, valkeana kuin lumi ja kukkien peitossa.