[Päivä on päättynyt. Syvässä rauhassa lepää
avara veden kalvo liikkumattomana;
lännen taivaan värittää vieno hehku ja
ruusuiset pilvet liitelevät kuun ympärillä.

Vaienneet ovat kaikki äänekkäät huudot,
jotka äsken vedestä kajahuttivat
iloisten nuorten vallatonta kisailua,
kun he aalloista ammensivat hilpeyttä ja raikkautta.

Vain kuutamossa välkkyy vielä aavemaisena
valkoinen purje, se on kuin sielu,
joka irtaantuneena maan valtakunnasta
liitää kohti kotiansa, äärettömyyttä.

Se on minun kuvani. Lepään täällä yksin,
vaiennut minullekin on äänekäs päivä.
Minä tunnen että pian erkanen!

Ja kun sitten olen kaukana, jatkuu elämä aivan kuin ennen, kirjavan moninaisena. Ihminen oli vain kerran.

Mitään ei jäänyt minusta tähän maailmaan, mutta sydämissä, jotka rakastivat minua uskollisesti, elää kuvani muisto kuin kuun välke nyt vedessä.]

Tuskin oli hän palannut takaisin Roomaan, kun tauti alkoi ratkaisevasti edistyä. Vain muutamia kuukausia voisi hän enää elää, arvelivat lääkärit; hän itse tosin tunsi käyvänsä yhä heikommaksi ja heikommaksi, mutta luuli olevansa tekemisissä vain äkillisen taudin kanssa, joka kiirehti lopputaistelua, mutta mahdollisesti oli voitettavissa tahdonlujuudella. Tämä harvinainen henkinen voima se varmaan antoi uupuneelle ruumiille kykyä tehdä vastarintaa pitkälle ohi lääketieteen asettaman määräajan. En voi tässä kajota hänen viimeisten elinkuukausiensa yksityiskohtiin, ajan, jolloin hänen kasvattityttärelleen ja tämän puolisolle ja tyttärelle oli onneksi sallittu viipyä alituisesti hänen vierellään. Sairaus oli yltynyt pelottavassa määrässä, tuskat kävivät hyvinkin kiivaiksi kohtausten sattuessa yhä tiheämmin ja saivat lievikettä vain morfiiniruiskutuksista, ravinnonsaanti vaikeutui ja jatkuva huolehtiminen puhtaanapidosta, joka mahtoi olla kaksinverroin tuskallista niin hienotunteiselle ja aikaisemmin niin kokonaan itsenäiselle sairaalle, vaati päivittäin yhä kasvavan määrän tunteja. Ja kuitenkaan hän ei tahtonut vielä itse pitää tilaansa toivottomana ja oli toimessa mikäli suinkin voi; joka päivä otti hän vastaan ainakin yhden ystävän ja kirjoitti jonkun kirjeen, seurasipa vielä tarkoin valtiollisia uutisia. Hän luki vielä aika ajoin, joko nuoren ystävänsä Romain Rollandin Beethovenia tai de Wetin Sotaretkiä, sankarillisen buuripäällikön, jonka urotöitä hän oli seurannut innostuneen myötätuntoisesti, hän pukeutui edelleen omin neuvoin, kunnes useita kertoja sattuneet kaatumiset estivät heikentynyttä vanhusta tästäkin. Tammikuussa 1903 onnistui hänen, vielä aamuisin kirjoittaa jälkisanaa teokseen Lebensabend vapisevin käsin, jo niin voimatonna, että hän päivittäin sai piirretyksi vain viisi tai kuusi riviä. Kaiken tämän ohella ei hän valittanut koskaan, hän selitti olevansa onnellinen saadessaan, kiitos sairautensa, nähdä meidät kokoontuneina ja tunnusti ettei hänellä ollut mitään oikeutta nurkua kohtaloa vastaan, joka oli sallinut hänen suorittaa loppuun hyvän osan kaikesta siitä mitä hän kerran oli uneksinut suorittavansa. Hän moitti meitä ystävällisesti siitä että muka liiaksi antauduimme hänen ruumiilliseen hoitoonsa emmekä kyllin usein seurustelleet hänen kanssaan hengen korkeammissa ilmakehissä.

Huhtikuun alussa sanoi hän minulle: »Minä uskon olevani hyvä profeetta; tämän kuun loppuessa loppuu minunkin sairauteni, ja jos silloin voimani riittävät, voin ehkä taas nousta, mutta ne eivät riitä!» Hänen oli täytynyt luopua melkein kaikesta lukemisesta kirjeiden kirjoittamisesta, ja hänen koko henkinen elämänsä rajoittui pariin tuttavallisen keskustelun hetkeen, jotka hän vielä joka päivä saattoi myöntää eräälle läheiselle ystävälleen. Kuitenkin oli hänelle näinä viimeisinä aikoina suotu vielä yksi suuri ilo; hän oli antanut ottotyttärensä pojanpojan äiteineen tulla Roomaan, tuon viehättävän nelivuotiaan lapsen läheisyys virkisti suuresti hänen sydäntään. Ei voi kuvitella mitään ihastuttavampaa kuin nähdä vanhuksen lepertelevän, leikkivän ja nauravan hänen kanssaan ja opettavan häntä vapisevin käsin muodostamaan pieniä esineitä ja eläimiä savesta.

Vasta kahdeksan päivää ennen kuolemaansa suostui hän alituisesti pysymään vuoteessa ja salli sairaanhoitajattaren valvoa vierellään öisin sekä luopui kokonaan taloushuolista. Siitä päivästä alkaen ei hän enää nauttinut mitään ravintoa ja puhui alituisesti lähestyvästä kuolemastaan. Tiistaina 21 p. huhtikuuta, niin sanottuna Nascita di Roma päivänä, ikuisen kaupunginperustamisen vuosipäivänä perimätiedon mukaan, oli ystävätär, josta ylempänä olen puhunut, antanut erään etevän taitelijan tulla soittamaan hänelle viululla hänen lempilaulujaan. Hän ei kuitenkaan hermokiihtymykseltä voinut kestää tätä soittoa ja pyysi meitä kaikkia, myöskin hoitajatarta ja palvelijoita, kokoontumaan vuoteensa ympärille. Sitten hän käski poikasen istahtaa vuoteelleen, ja laskien kätensä hänen päänsä päälle hän sanoi. »Minä siunaan sinua, enkelini, sinä viet kaikille muille minun siunaukseni.» Ja senjälkeen hän puhui kanssamme kolmen tunnin ajan, kello yhdeksästä puolipäivään, iloisen haltioitumisen vallassa rakkaudestaan meihin, suurista filosoofisista toiveista, joiden elähyttämänä hän oli astuva kuoleman tuntemattomaan maahan. Hän uskoi ja toivoi että hänen viimeinen hetkensä oli lyönyt ja odotti saavansa keskellä tätä puhelua eritä elämästä meidän käsivarsillamme. Nyt oli, sanoi hän, Rooman syntymähetki ja päivä, se oli myös oleva hänen uuden syntymänsä päivä, sillä elämä ja kuolema ovat yhtä. Jokaiselle meistä hän puhui hellän rakkauden sanoja, kullekin luontonsa mukaan, ja kiitti saamastaan ystävyydestä ja moninaisesta huolenpidosta ympärillään sanoen olevansa onnellinen tässä asemassa, keskellä kaikkia rakkaitansa. Hän ei voinut kenellekään toivottaa ihanampaa loppua kuin hänen oli. Ja kuitenkin keskeyttivät tuskalliset suonenvetokohtaukset häntä melkein joka hetki, mutta hän sanoi vain: »Älkää pelästykö, eihän se mitään ole, se on vain suonenvetoa ja minä en kärsi, ruumisparkani vain. — Aine ei ole mitään, henki yksin pysyy.»

Ja tämä sana henki tuli yhä uudelleen hänen huulilleen samoin kuin sanat Amore ja Pace, joita hän alati toisteli. Sitten hän, vielä puhui'. »Te seuraatte minua Paratiisin portille saakka, mutta portti suljetaan edessänne ja teille sanotaan. Palatkaa takaisin maan päälle, te ette ole vielä valmiit, teidän on vielä vaikutettava ja tehtävä työtä! Mutta minä olen valmis, minä en voi enää tehdä työtä», lisäsi hän huoaten. Hän sanoi vielä: »L'amore ju il principio di tutto. L'ho sempre pensato, ma oggi lo so meglio che mai.» Omituista oli että keskellä näitä jäähyväiskohtauksia ja huolimaita kyynelistä, joita ympärilläolijat vuodattivat, hän itse ei itkenyt, vaan hänen silmissään loisti kuin mystillinen ilo. Vain kerran kihosi kyynel hänen silmäänsä, kun hän puhui päivästä kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin hän oli sanonut kasvattityttärelleen hyvästit tämän viettäessä häitään.