Kesällä ei hänen enää ollut mahdollista palata rakkaimpaan kesäpaikkaansa Sorrentoon. Hänen täytyi tyytyä merenrantaan Nettunossa lähellä Roomaa, ja siellä oli hänen vielä kerran suotu nauttia Italian taivaan ihanuudesta ja noiden hilpeitten ja luonnonraikkaitten ihmislasten kauneudesta, jotka hänen ikkunainsa edessä ilakoivat Välimeren sinisissä laineissa. Mutta taudin edistyminen aiheutti jo jokapäiväisiä kipukohtauksia ja pakotti hänet jatkuvaan ja tuskalliseen hoitoon. Niinpä olivat hänen ajatuksensa enimmäkseen vakavia luonteeltaan, sillä hän tunsi voimien vähenevän nopeasti, ja joka päivä askarteli hän filosoofisissa ja moraalisissa omantunnon tutkimuksissaan ja valmistui valoisan, voi sanoa iloisen alttiisti erkanemaan tästä näennäisyyksien elämästä ja siirtymään ikuisen todellisuuden helmaan. Hänen ajatuksensa saivat usein kuin itsestään runollisen muodon, ja hän on toimittanut ne julkaistaviksi sarjassa enemmän tai vähemmän viimeisteltyjä runoja. Erään useimmin toistuvista ajatuksista on hän selvimmin kiteyttänyt näihin neljään riviin:
»So versöhnt nun mit den vielen Fehle
Der Erscheinungswelt, mit dem Geschick
Lass uns heimwärts ziehen, liebe Seele,
Nur das alle Kleid bleib' hier zurück!»
[Sovitettuina näennäisyyksien maailman monien virheiden, sovitettuina kohtalon kanssa käykäämme kotia kohden, rakas sielu, vanha vaate vain jääköön tänne!]
Lähtiessään Nettunosta hän kirjoitti toisen runon, jota hän vielä tahtoi muodostella, mutta joka ensimäisessä alkuperäisessä muodossaan kuvaa ihmeen kauniisti ja syvällisesti hänen sieluntilaansa:
»Der Tag ist hin. In tiefem Frieden ruht
Die weite Wasserfläche unbewegt;
In Westen färbt den Himmel milde Glut
Und rosa Wölkchen ziehen um den Mond.
Verstummt sind all die hohen Stimmen just,
Die aus dem Wasser erst heraufgeschallt,
Von froher Jugend übermütiger Lust
Die da im Wasser Scherz und Frische fand.
Nur in dem Mondlicht schwebt noch geistergleich —
Ein weisses Segel, eine Seele scheint's,
Die losgebunden von dem irdischen Reich
In ihre Heimat hinzieht, die Unendlichkeit.
Es ist mein Bild. Ich liege hier allein,
Verstummt isi auch für mich der laute Tag
Ich fühl's, ich scheide bald!
Und bin ich fern, das Leben setzt sich for
Gang wie es war, in buntem Vielerlei.
Man war einmal nur.
Blieb nichts von mir auf dieser Erdenwelt
Doch in den Herzen, die mich treu geliebt,
Wie der Mondglanz jetzt im Wasser
So lebt mein Bild Erinnerung.