Elämä aatteiden puolesta

by Malwida von Meysenbug

Kunnioituksen tunne oli minussa varmaan synnynnäinen, sillä minua ei koskaan pakotettu minkäänlaiseen palvontaan ja kuitenkin jumaloin vanhempiani ja vanhinta sisartani. Hän oli jo täysikasvanut, kun itse vielä olin pieni tyttö. Vertaan häntä muistissani muinaissaksalaisten maalarien madonniin, noihin naisellisen kauneuden perikuviin — kauneuden, joka enemmän ilmenee taivaallisena puhtautena ja nöyryytenä kuin piirteiden säännöllisyytenä. Ihailin tätä sisartani siinä määrin, että äitini oli jonkun verran mustasukkainen. Se oli lapsuuteni ensimäinen ristiriita; se päättyi kun sisareni meni naimisiin ja lähti puolisonsa mukana tämän kotiseudulle. Tämä ensimäinen ero maksoi minulle monta kyyneltä.

Rakkauteni äitiin heräsi kuitenkin sen jälkeen täydessä voimassaan. Muistan vielä, millä ihastuksella häntä katselin, kun hän, yhä vieläkin kauniina, koristi itseään jotakin juhlaa varten, varsinkin hovitanssiaisiin. Asetuin sitten jonkin pimeän huoneen ikkunaan, josta saatoin nähdä ruhtinaallisen linnan valoa säteilevät ikkunat. Odotin, kunnes hän oli astunut valaistuihin loistosaleihin ja hiukan raottanut joitakin ikkunaverhoja, niin että voin katsella sisään. Näin komeasti puettuja naisia ja salin kummallakin seinustalla herroja kullalla kirjailluissa univormuissa. Näin ruhtinaan perheineen astuvan sisään ja kulkevan pitkin ihmisrivejä lausuakseen jokaiselle pari sanaa. Näitä sanoja näyttiin pitävän hyvin tärkeinä, ja taas päinvastoin, jos jokin henkilö sivuutettiin puhuttelematta, oli se nöyryytyksen huippu. Kuinka ylpeä olinkaan nähdessäni, että äitini kanssa keskusteltiin kauemmin kuin muiden! Uskoin varmasti, että se oli suuri kunnianosoitus. Eikö ruhtinas ollutkin muita ylevämpi olento? Minkätähden hän muuten olisi ollut ruhtinas? Olin Tuhannen yhden yön tarinoissa lukenut niin paljon Harun al Raschidin jalosta, suuremmoisesta luonteesta ja pääni oli niin täpötäynnä kertomuksia keisari Friedrich Punaparran ritarillisista hyveistä, hänen, joka istuu Kyffhäuserissa odottaen silmänräpäystä, jolloin uudelleen saa perustaa ihanan saksalaisen valtakunnan, etten epäillyt ruhtinaiden ylevämielisyyttä.

Isäni, jolla oli ylenpalttisesti työtä, ei voinut uhrata paljon aikaa lapsilleen; jos hän joskus ehti olla parissamme, oli se oikea juhlahetki, sillä rehellisempää, rakastettavampaa, kultaisempaa luonnetta kuin hänen olisi ollut vaikea löytää.

Äitini puolestaan yritti herättää meissä eloon taiteellisia taipumuksia. Hän kuului ajatussuuntansa puolesta tuohon ajan henkiseen keskukseen, johon lukeutuivat Humboldtit, Rahel, Schleiermacher, Schlegelit ja muut senaikuiset kuuluisuudet. Tässä samalla kertaa vapaamielisessä, isänmaallisessa ja filosofisessa suunnassa oli myöskin omituinen sekoitus mystisismiä, jota silloin parhaillaan kukoistava romanttinen koulu osaltaan lisäsi. Äitini riippumattoman luonteen johti tämä, suunta usein vastustamaan sen seurapiirin sopivaisuuskäsitteitä, johon hänen isäni aseman vuoksi oli pakko kuulua. Tämä koski erityisesti niiden henkilöiden valitsemista, jotka muodostivat hänen läheisimmän piirinsä. Sen sijaan, että yksinomaan olisi seurustellut ylimystön piireissä, valitsi hän läheisimmät ystävänsä paljon useammin hengen ja sydämen ominaisuuksien mukaan, välittämättä heidän yhteiskunnallisesta arvo-asteestaan. Erittäin mielellään etsi hän etevimpien näyttelijöiden seuraa, joiden esitykset ihastuttivat häntä ja tuottivat hänelle nautintoa ja jotka hän asetti täysin samalle tasolle kuin muut vieraansa. Tämä oli siihen aikaan vielä hyvin rohkeata, sillä teatterinjäseniä pidettiin halpa-arvoisena kastina, korkeintaan kyllin hyvänä varjelemaan muita kuolevaisia ikävystymiseltä, mutta ei suinkaan oikeutettuna pyrkimään heidän rinnalleen. Äitini saikin tämän vuoksi moitteita, eikä edes isäni ollut tässä asiassa yhtä mieltä hänen kanssaan. Hän saapui harvoin näihin äitini pieniin seuroihin. Mutta vanhemmat veljeni ja sisareni, jotka kaikki harrastivat taidetta, mikä mitäkin, olivat niissä mukana, ja erittäin usein sai talossamme kuulla oivallisia soitto-esityksiä. Tällaisessa henkisessä ja taiteellisessa keskuksessa vietin lapsuuteni. Meidän perhe-elämässämme ei lapsia pidetty niin kokonaan erillään aikuisten elämästä kuin esim. Englannissa. Äitini oli sitä mieltä, että seurustelu etevien ihmisten kanssa voi ainoastaan vaikuttaa hyvää lasten henkiseen kehitykseen ja kehittää vähitellen heidän arvostelukykyään ja makuaan. Uskon, että hän oli täysin oikeassa ja että tällainen huolenpito, mikäli se on mahdollista, on kasvatuksen tärkeimpiä tekijöitä. Kreikkalaiset tiesivät sen hyvin, ja lyseet, joissa heidän filosofinsa ja viisaansa seurustelivat nuorison kanssa, eivät todennäköisesti vähäisessä määrässä vaikuttaneet siihen, että heistä tuli kansa, joka hakee vielä tänään vertaistaan.

Me emme saaneet minkäänlaista n.s. uskonnollista kasvatusta. En muista, kuka minulle ensin puhui Jumalasta ja opetti pienen rukouksen. Meidän ei koskaan tarvinnut tuoda esille hurskauttamme palvelijoiden tai vieraiden ihmisten aikana, kuten Englannissa on tapana. Minä puolestani seurasin tietämättäni Kristuksen määräystä, jonka mukaan on oltava yksin, jos tahdotaan rukoilla oikein. Joka ilta, kun makasin vuoteessani eikä minulla ollut muuta uskottua kuin tyynyni, toistin hiljaa itsekseni pienen rukoukseni totisen uskon hartaudella. Ei kukaan tietänyt siitä mitään. Rukoilin näin: »Rakas Jumala, olen pieni, tee sinä sydämeni puhtaaksi, ettei siellä asu kukaan muu kuin rakas Jumala yksin.»

En kuitenkaan voinut sille mitään, että sydämessäni oli muitakin rakkaita asukkaita. Keksin itse toisen rukouksen, jonka rukoilin joka ilta salavihkaa ensimäisen jälkeen ja jossa pyysin Jumalaa siunaamaan vanhempiani ja siskojani, opettajaani ja tämän perhettä sekä lopuksi kaikkia hyviä ihmisiä. Kun olin täyttänyt tämän sydämen velvollisuuden, oli omatuntoni rauhallinen ja nukuin vanhurskaan unta.

Eräänä aamuna ennen päivänkoittoa heräsin outoon hälinään äitini makuuhuoneessa, jossa nuorin sisareni ja minä myöskin nukuimme. Oli talvi ja uuniin sytytettiin juuri tulta. Kuulin äitini itkevän ja vanhan tädin, joka seisoi hänen vuoteensa vieressä, sanovan: »Älä sure, lapsesi on nyt Jumalan luona.» — Ymmärsin heidän puhuvan pienestä veljestäni, joka oli vasta muutaman kuukauden vanha ja sairastanut useampia päiviä. Minä itkin myöskin hiljaa tyynyyni antamatta heidän huomata, että olin herännyt ja kuullut sanat, joissa näytti piilevän ylevä, minun käsityskantani yli menevä salaisuus. Kun minun oli aika nousta, kerrottiin, että pieni veljeni oli kuollut. Olisin mielelläni tahtonut tietää enemmän kuolemaa ja yhtymistä Jumalaan koskevasta salaisuudesta, mutta en uskaltanut kysyä, kun pelkäsin lisääväni toisten murhetta.

Iltapäivällä tuli pieni ystävätär meitä tervehtimään. Hänet vietiin huoneeseen, jossa pieni veljeni lepäsi, mutta minua ja nuorempaa sisartani ei laskettu sisään. Se loukkasi minua syvästi. Minua pidettiin siis liian heikkona kestämään tuota tuskallista näkyä, tai kykenemättömänä käsittämään onnettomuutta! En siitä koskaan puhunut, mutta oka oli tunkeutunut niin syvälle sydämeen, että vielä nytkin, paljon suurempien pettymysten jälkeen, tunnen sen piston.

4. ENSIMÄINEN MATKA.

Näihin aikoihin olin viisi- tai kuusivuotias. Aloin paljon ajatella. Eräänä päivänä kysyin joltakin vanhemmista veljistäni, mistä johtuu, että kaupunkimme on Hessenin ruhtinaskunnan pääkaupunki ja samalla Saksanmaan kaupunki. Veljeni yritti parhaansa mukaan selittää, että Saksan valtakunta jakautui moneen pieneen maahan, joilla kullakin oli pääkaupunki ja erityinen ruhtinas. Mutta hänen vaivannäkönsä oli turhaa, minä en voinut käsittää, että useat erinimiset maat muodostavat suuren kokonaisuuden.