Elämä aatteiden puolesta

by Malwida von Meysenbug

Eräs toinen kysymys kiinnitti myöskin mitä suurimmassa määrässä mieltäni, nimittäin mitä oli »etäinen». Siihen saakka olin vain ollut niin kaukana synnyinseudultani, että samana päivänä olin mukavasti voinut palata takaisin. Mutta minusta oli melkein mahdotonta kuvitella lähtöä niin etäälle, ettei samana päivänä eikä moneenkaan päivään voisi palata takaisin — että saattoi viipyä kokonaan toisissa maissa ja seurustella ihmisten kanssa, joilla ei ollut meihin minkäänlaisia suhteita.

Niinpä päätin itse kohdastani kokea, mitä »etäinen» oli. Äitini oli molempien vanhimpien sisarteni kanssa matkustanut kylpylaitokseen. Eräänä kauniina kesä-aamuna otin hiukan liinavaatteita kaapistani, solmin kaiken ympärille nenäliinan ja laskeuduin portaita aikoen rientää suoraa päätä postitalolle ja asettua suuriin postivaunuihin, jotka niin usein olin nähnyt sen edustalla, lähteäkseni päätä pahkaa äitini luo. En epäillyt, ettei minulle suotaisi paikkaa vaunuissa, kun sanoin tahtovani tietää, mitä »etäinen» on.

Hoitajattareni oli kuitenkin ajoissa huomannut poissaoloni, syöksyi säikähtyneenä jälkeeni, sai minut kiinni kadulla ja esti tutkimusmatkani.

Mutta seuraavana kesänä voin lopullisesti tyydyttää tiedonhaluni. Sisareni ja minä pääsimme huvimatkalle isän ja äidin kanssa. Kaikkein ensiksi lähdimme maalle erään tädin luo etelä-Saksaan, ja siellä vasta oikein tutustuin varsinaiseen maalaiselämään. Suuri talo, vanha luostari loppumattoman pitkine käytävineen — ihana puutarha täynnä kukkia ja hedelmiä, niityt, karja, rajaton vapaus, mistä kaikesta sain nauttia, juoksenteleminen puutarhassa ja niityillä — oli kuin olisin ollut itse paratiisissa. Erittäin veti minua puoleensa vanha kirkko, joka aikoinaan oli kuulunut luostarille ja jossa ensi kerran näin katoliset kirkonmenot. Tähän liittyy muisto joka vieläkin elävästi on mielessäni. Kirkon kappalainen kävi usein tätini luona. Hän oli nuori, rikaslahjainen mies ja hyvin rakastettava tässä piirissä, poissa esimiestensä silmien alta — mutta häntä voi tuskin tuntea samaksi, kun hän kalpeana ja väsyneenä esiintyi kirkossa papillisessa asussaan.

Hän käveli usein kahden kesken äitini kanssa puutarhassa ja he näyttivät syventyneen sangen vakavaan keskusteluun, jonka aihetta en tietänyt. Eräänä päivänä lähdimme hänen seurassaan katselemaan lähistöllä sijaitsevaa Aschaffenburgin kuninkaallista linnaa. Pidin kiinni äitini kädestä ja nuori mies kulki hänen rinnallaan. Kun saavuimme linnan kappeliin, kalpeni hän, kumartui äitini puoleen ja kuiskasi hänelle näyttäen alttaria ja sen yläpuolella riippuvaa krusifiksia: »Tuossa se tapahtui, tuon alttarin ja tuon kuvan edessä.» — Äitini katsoi häneen säälivästi ja sanoi: »Mies parka!» — Vasta useampia vuosia myöhemmin sain selityksen tähän kohtaukseen, kun äiti kertoi minulle nuoren miehen tarinan. Hänen ollessaan vielä aivan nuori poika, oli isä suostuttanut hänet rupeamaan hengelliseen säätyyn, ja äskenmainitussa kappelissa oli hän luvannut ainaiseksi luopua runollisen ja intohimoisen luonteensa taipumuksista. Myöhemmin oli hän käsittänyt erehdyksensä ja onnettomuutensa koko laajuuden, ja kun hän ei voinut rikkoa lupaustaan, oli elämä ainaista ristiriitaa ja sanomatonta siveellistä kurjuutta. Äitini oli oikeassa sanoessaan: »Mies parka!»

Kotiin palattuamme aloin vakavasti opiskella. Nuorin sisareni ja minä saimme tunteja kotona ja se oli mielestäni silloin paljon edullisempaa kuin kouluopetus, ensinnäkin sen vuoksi, että opettaja saattoi kokonaan antautua meille ja minusta tuntuikin, että tiesimme kaiken perinpohjaisemmin kuin koulua käyvät ystävättäremme, sitten myöskin sentähden, ettei meillä iltapäivisin ollut tunteja, jotka olivat ja yhä ovat mielestäni tuskallisia. Ei voi olla terveellistä heti aterian jälkeen, ensimäisinä ruuansulamisen hetkinä, palata koulupenkille huoneisiin, jotka koko aamupäivän ovat olleet täynnä ihmisiä, ja keskittää siellä jälleen tarkkaavaisuutensa enemmän tai vähemmän abstraktisiin asioihin. Olimme mielestäni hyvin onnellisia, kun aterian jälkeen saimme vapaasti liikkua puutarhassamme, hoitaa siellä kukkia ja vihanneksia, leikkiä mielin määrin Robinsonia ja tehdä löytöretkiä uusiin maailmoihin. Ja sittenkin olisi luonnolla pitänyt olla vieläkin suurempi osa kasvatuksessamme muuhun opetukseen verrattuna. Olisin silloin varjeltunut eräästä vaarasta, joka johtui juuri tiedonhalustani. En voinut nähdä kirjaa ottamatta selvää sen sisällyksestä. Syntymäpäiväni tuntui minusta mitättömältä, jos ei se tuonut minulle kirjoja. Jos sitten olin jonkun saanut, istuin koko päivän lukemassa ja unohdin mielikuvitusmaailman takia todellisen elämän. Intohimoni lukemiseen vietteli minua salaisesti ottamaan kirjoja äitini kirjastosta. Onneksi osui käsiini vain sellaisia, jotka eivät voineet minua vahingoittaa, mutta itse teko vaivasi suuresti omaatuntoani ja minä päätin vakavasti taistella kiusausta vastaan. Kuitenkin sai intohimoni usein ylivallan tässä taistelussa. Vihdoin pääsin voitolle. Se oli ensimäinen tutustumiseni käärmeeseen ja ensimäinen syntini Eevan tyttärenä, mutta se oli myöskin ensimäinen vakava voittoni. Kuvatessani näitä taisteluita olen rientänyt ajassa eteenpäin vain lausuakseni julki vakaumukseni, että olisin säästynyt tältä ennenaikaiselta siveelliseltä taistelulta, jos opiskelu-elämän ja luonnonelämän välillä lapsuudessani olisi vallinnut parempi tasapaino. Rakastin metsää, niittyä ja kukkia yhtä paljon kuin lukemista ja jos opiskelun avulla olisin herännyt ymmärtämään luontoa, olisin siitä varmasti saanut yhtä paljon yllykettä kuin kuvittelun maailmasta.

Mutta niihin aikoihin oltiin vielä kaukana siitä näkökannasta, että luonnontieteet olisivat välttämättömät kasvatuksessa yleensä ja varsinkin nuorten tyttöjen kasvatuksessa.

5. UNTA JA TOTTA.

Eräs salaperäinen tapaus, joka näihin aikoihin kuohutti ihmisiä kotikaupungissani, sai myöskin minun mielikuvitukseni mitä vilkkaimpaan toimintaan, vaikkakin vain jokunen sana pujahti siitä korviini ja kuulin selityksiä, joita en ymmärtänyt. Tapaus oli nuoren perintöprinssin äkillinen lähtö; hän oli poistunut maasta samalla hetkellä, jolloin hänen uskottu kamaripalvelijansa oli joutunut äkillisen, selittämättömän kuoleman uhriksi. Kuiskailtiin, ettei tuo kuolema ollut luonnollinen ja että uhriksi oli tarkoitettu toinen, nimittäin herra eikä palvelija. Ruhtinatar seurasi poikaansa maanpakoon, mutta meidän taloamme vastapäätä sijaitsevaan rakennukseen ruhtinaallisen linnan vieressä, asettui kaunis, ylhäinen nainen lapsineen, jotka olivat yhtä kauniita. Kuulin palvelustytöltämme, että kauniit lapset olivat ruhtinaan lapsia ja heidän äitinsä hänen puolisonsa. En voinut käsittää, kuinka miehellä yhtä aikaa saattoi olla kaksi rouvaa ja kaksi eri perhettä, mutta olin lämpimästi maanpakolaisen prinssin ja hänen äitinsä puolella, jonka hyveitä ja korkeaa henkistä sivistystä koko maailma ylisti. Äitini, mikäli voin huomata, oli samaa mieltä, sillä hän osoitti vain välttämätöntä kohteliaisuutta kauniille naiselle, jota kaikki ylennyksen ja vallan tavoittajat liehittelivät. Isälläni oli kokonaan toinen katsantokanta, hänen kunnianhimonsa päämääränä olivat yksinomaan maan edut ja niitä palvellakseen pani hän ruhtinaan luona mahtavimmat väkipyörät liikkeelle. Ruhtinaalla oli hyvä sydän ja vähän sivistystä, hän oli suuressa määrin kevytmielinen ja kiivastui aika ajoin mielipuolisuuden rajoille saakka. Hänen laillinen puolisonsa, suuren kuningashuoneen tytär, oli hyveellinen, oppinut ja omasi taiteellisia taipumuksia, mutta hän oli ylpeä ja kylmä eikä ruhtinas ollut koskaan saanut häneltä sitä kotionnea, jota oli ikävöinyt. Heidän luonteensa olivat liian erilaiset. Ruhtinas kiintyi silloin intohimoisella rakkaudella tuohon toiseen naiseen, joka oli kaunis ja jonkun verran älykäskin, mutta sivistymätön ja tavallinen. Hänellä oli melkein rajaton valta ruhtinaaseen. Äitini ei koskaan voinut täydellisesti voittaa vastenmielisyyttään tuohon naiseen, ja kun isäni äskenmainitsemistani korkeammista vaikutteista vaati, että hänelle osoitettaisiin jonkinlaista arvonantoa, aiheutti tämä seikka silloin tällöin väittelyitä vanhempieni kesken. Jouduin kerran sattumalta tuollaisen, verrattain kiihkeän sananvaihdon todistajaksi ja itkin monta kyyneltä huomatessani, että vanhempani, joita kumpaakin rakastin yhtä paljon, olivat eripuraisia. Kaikki nuo tosiseikat, joita ainoastaan puolittain näin ja tajusin, saattoivat minut ymmälle ja levottomaksi. Pakenin kahdenkertaisella ihastuksella unelmien ja kuvittelun maailmaan. Suurin onneni oli pieni teatteri, jonka olimme saaneet lahjaksi ja jossa esitimme suuria näytelmiä ja oopperoita nukkien avulla laulamalla ja lausumalla heidän osiaan. Tein työtä viikkomääriä saadakseni nuo näyttämöesitykset mahdollisimman upeiksi ja antauduin niin pyhällä hartaudella tähän, että eräänä iltana, jolloin esitimme suurella loistolla Eyryanthen vanhemmillemme ja sisaruksillemme, annoin esiripun langeta ja itkin tuskasta, kun nuorin veljeni, joka myöskin näytteli kappaleessa, laski tyhmää leikkiä eräässä traagillisessa kohtauksessa. Tämä teatteri-intohimo kasvoi vielä suuremmaksi, kun aloimme itse näytellä, nuoremmat sisareni, minä ja muutamat ystävättäret. Näyttelemistäni kehuttiin ja tunsin olevanikin oikealla alallani. Minulla oli vain yksi ainoa unelma: halusin tulla suureksi taiteilijaksi.

Myöhemmin olen useissa älykkäissä lapsissa havainnut samanlaisen teatteri-intohimon ja olen sitä mieltä, että tälle ainekselle olisi kasvatuksessa pantava paljon huomiota sen sijaan, että sitä tavallisesti yritetään tukahuttaa. Uskon myöskin, että sen avulla voidaan tehdä tärkeitä huomioita luonteesta ja luontaisista taipumuksista. On lapsia, jotka yksinomaan rakastavat naamiaisia, ilveilyjä ja karkean sukkelaa, ja taas sellaisia, jotka tuntevat vetovoimaa ylevän mielen ja sankarillisuuden ilmauksiin. Tätä ainesta voisi kenties sangen edullisesti käyttää hyväkseen historianopetuksessa ja varmasti olisi pojalla, joka itse on esittänyt Wilhelm Telliä, Spartacusta j.n.e. tai tytöllä, joka on esiintynyt Orleansin neitsyenä, Iphigeneiana tai muuna sankarillisena historiallisena henkilönä, elävämpi käsitys kaikesta, mikä koskee näitä eteviä persoonallisuuksia, kuin hän konsanaan olisi kyennyt saamaan historiantunnilla ja koulunpenkillä. Ja mikä laaja työala avautuisikaan nuorisokirjailijoille, jos he ryhtyisivät kasvatustarkoituksiin kirjoittamaan historiallisia kappaleita ja ohjaisivat kasvattajia järjestämään esitykset!