— Sinuapa on koko virkamies, koko tarkastaja! vastasi Gitrac. "Minä otan päälleni suuren edesvastuun". Sinä varmaan kirjoitit siihen tapaan virastossasi.
— Olinpa tarkastaja taikka en, sanoi Bourdois närkästyneenä, mutta arvelen, että jos saattaa seitsentoista vuotiaan tyttösen tekemään ensimäisen harha-askeleen ja sitte itse matkustaa Brüsseliin, välittämättä hänestä sen enempää kuin sikarin pätkästä, niin se… niin se… (hän etsi sanaa, ei uskaltanut lausua sitä, jonka löysi, ja sanoi, paremman puutteesta:) se ei ole uljasta.
— Sano, että se on inhottavaa, häh! yllytti Gitrac, kadottamatta hyvää tuultaan.
— No niin juuri… sitte! Se on inhottavaa! Mutta Bourdois katui kohta sanaansa, peläten, että oli ollut loukkaava.
— Minäpä sanon sinulle, vastasi toinen kylmäverisesti ja kaataen itselleen kolmannen lasin konjakkia, minäpä sanon sinulle, että joskin Zon tekee minun kanssani sen, minkä sinä kutsut ensimäiseksi harha-askeleeksi, niin teenpä hänelle sensijaan palveluksen. Niin juuri, palveluksen, mokomakin tarkastaja! Sillä tuon ensimäisen harha-askeleen, sen hän joskus tekee varmaan; sitä hän ei jätä tekemättä… Sen näkee, sen tuntee, kun on, niinkuin minulla, kokemusta noista pikkasista, ja minulla sitä on, sillä olen nähnyt niitä tusinoittain, ymmärräthän sen, siitä saakka kuin muotiasioissa matkustan! Ja kenen kanssa hän sen harha-askeleen tekee? Jonkun poikahylyn kanssa, joka lahjoittaa hänelle lapsen ensi yhtymältä eikä silti häntä nai: kansanlapset ovat sata kertaa tylympiä, kunnottomimpia, itsekkäämpiä, kuin me… Jonkun Montparnasselaisen parittajan kanssa, joka viettelee hänet hienoilla tavoillaan ja sitte, kun on saanut paulan hänen kaulaansa, pakottaa hänet ansaitsemaan elatuksensa, hänen elatuksensa, toisella lailla kuin kankaita kurttaamalla ja hattuja kantelemalla! Jonkun hänelle joka suhteessa alhaisemman kanssa, ja siinä se kamala näille pikkasille on, jotka ovat paljoa älykkäämmät, paljoa hienommat, kuin heidän ympäristönsä miehet. Kuvittelehan Zon naimisissa: hänellä tulisi olemaan sama tunne, kuin olisi sinulla, jos naisit Philomène'si. En uskosi hänen voivan puolta vuottakaan elää, kuin jo tuntisi sietämättömäksi jonkun kipsivalajan tahi yleisen muonavaraston asiamiehen raakuuden ja se on enin, mitä siviliavioliittosopimus voisi hänelle tarjota, senkin vielä onnenkaupalla! Hänellä on siis jäljellä, väärää tietä kulkiessa ja vähemmin suotuisissa elämänoloissa, rakastaja tahi pikemmin rakastajat… ja vihdoin viimein jalkakäytävä ja sairaala. Kun sen sijaan, näetsen, Jules, hyvin arvaat, etten minä kohtele noita heilakoita, kuin mikäkin koirankuonolainen. Minä olen suora heidän kanssaan; en rakenna heille tuulentupia. En sano naivani heitä; vieläpä annan heidän tietää, ettei ole kysymys mistään lemmenliitosta. (He siitä muuten välittävät viis; heillä kun on koko elämä edessään, niin eivät lainkaan tahdo sitoutua. Ne ovat vain niiden emännät, jotka vaativat takuuta uskollisuudesta; paha juttu muuten nuo emännät!) Zon, esimerkiksi, tietää varsin hyvin, että on kysymys vain ihan tilapäisestä lemmestä: mutta minä olen ilmaissut hänelle ensiksikin, etten ole mikään tyly enkä itsekäs mies, joka panisin hänet tukalaan asemaan, ja sitte, että hän voi luottaa minun suositteluuni joka suhteessa.
— Mitä sinä tarkoitat suosittelullasi?
— Näet, sitä, että olen hyödyllinen näille lapsukaisille. Olenhan tekemisissä Europan kaikkien suurten muotiliikkeiden kanssa: minun puoleeni käännytään Pietarista, Wienistä, Roomasta pyynnöillä toimittaa eteviä Parisittaria, nuoria tyttöjä, joilla on sekä aistia että kätevyyttä. Sillä lailla olen sijoittanut useita pikku ystävättäriäni, jotka ovat minulle siitä kovin kiitolliset, sen vakuutan sinulle… Kun heidät tapaan ulkomaalla, niin ottavat he minut vastaan avosylin, siten he kiitollisuuttaan osottavat… Sitte minä olen naisille antelias… Niin, se on periaatteeni. Ei ole kuin yksi asia elämässä, joka minua huvittaa: naiset! Kahdenkymmenen francs'in tuloilla päivässä eläisin tyytyväisenä. Mitä siitä yli jää, sen annan naisille. Laskematta. Kaikki työansioni menee siihen, ja on vuosia, jolloin se on koko suuri, vanha tarkastajani… Vakuutan sinulle, että omatuntoni on ihan rauhassa. Enkä minä lainkaan pidä itseäni inhottavana, vaan salli minun sanoa sinulle, että olen mielestäni hyvinkin hieno, paljoa hienompi, kuin koko joukko siveydellään pöyhkeileviä ukkoja. Minun siveysoppini on laadultaan käytännöllinen, uudenaikainen, joka ottaa huomioon tosiolot eikä liitele pilvissä. Korvaukseksi huvista, joka minulle suodaan, annan minä tinkimättä rahani ja palvelukseni. Ja sitte enpä suinkaan ole mikään nilviäinen: minä elän ja nautin elämästä. Naiset, naiset, Bourdois! Usko minua: kaikki muut huvit ovat vain ajan viettoa niiden välillä. Vaan naisessa, kuinka paljon aavistamatonta, vaihtelevaa… hetkellistä unhotusta… jälleen näkemisen hurmausta… tänään seikkailu Brüsselissä, viikon perästä joku naurettava mustasukkaisuuden kohtaus Berlinissä, kahden perästä intohimoinen rakkaus Buda-Pestissä. Sese, veliseni, on elämää, se.
Laulunsa lopetettuaan sytytti hän näyttelijän liikkeellä savukkeen.
Bourdois ihmetteli toverinsa kielevyyttä. Ja hän murahti:
— Senkin Gitrac!… Mikä suupaltti!… Olitpa oikeassa, kun aioit mennä teatterin palvelukseen.
— Ei, sanoi Gitrac, teatteri ei minua ole koskaan vakavasti puoleensa vetänyt. Asianajaja pikemmin,… tahi sanomalehtimies. Vaan mitä joutavia! Minä en kadu vähääkään.