— Sen uskon, sanoi Bourdois.
Sillä aikaa kun hänen toverinsa ääneti tupakoi, mietti hän. Kuten kaikki ujot harvasanaiset ihmiset, oli hän kovin vaivattu kiihkeästä, todisteita ja kuvia uhkuvasta puheesta. Gitrac'in teoria koski hänen vaistiinsa, loukkasi hänen siveyskäsitteitään, mutta kiihdytti voittoisasti hänen järkeänsä. "Suoraan sanoen, pojan puheessa on paljon totta", ajatteli hän… Ja sitte koko se keskosiksi jääneiden himojen, aina toteutumattomain, hämäräin rakkauden unelmain ja kainouden taltuttamain toiveiden pohjasakka, joka kasaantuneena tavallisesti niin rauhallisesti lepäsi hänen sisässään, kaikki se oli kauppamatkustajan puheesta liikahtanut paikaltaan, noussut pinnalle, alkanut hänessä kuohua. Hehkuvin silmin kysyi hän:
— Oletko tuntenut paljonkin noita tyttösiä?
— Paljon, vastasi Gitrac levollisesti.
— Yhtäkö kauniitakin, kuin tämä?
— Paljon kauniimpiakin; Zonilla ei ole kuin vaaleat hiuksensa ja siroutensa.
— Yhtäkö nuoriakin?
Gitrac hymyili. Hän huomasi, kuinka tämä keskustelu hämmästytti Bourdois'ta, ja se häntä huvitti. Häntä vieläkin enemmän kiusatakseen sanoi hän pirullisen ilkeällä ilolla tuolle puoleksi sammuneelle pyhimykselle:
— Näetkös, veli hyvä, minä en ole luotu ylen kypsyneitä varten. Rakastan tuoreutta ennen kaikkia. Rakkaus, nuoruus, kevät, kaikki tuo sopii yhteen. Eläkööt ruusunnuput!
— Mutta, väitti Bourdois ujosti vastaan, sinä ja minä alamme jo, niinkuin minusta näyttää, olla vähän niinkuin keväästä edellä.