Gitrac teki pikaisen, hiukan kiihtyneen liikkeen, ikäänkuin karkoittaakseen tungettelevaa kärpästä:
— Minäpä puhun naisista… Hienona, eloisana ja kukkarolla varustettuna on mies aina nuori.
Tietämättä oikeastaan miksi, huvitti tuo väite vanhaa tarkastajaa. Ylipäänsä tämä keskustelu häntä viehätti ja nyt hän jo antoi sen vetää itsensä mukaansa, kuin tekopyhä, joka on avannut rivon kirjan ja, lyhyen sisällisen taistelun jälkeen, taipuu ja lukee ahnaasti.
— Luuletko siis, uteli hän, että Zon rakastaa sinua… itsesi tähden… eikä rahasi tahi sen paikan tähden, jonka voit hänelle hankkia.
— Zon välittää viis rahasta tahi paikasta!… Muuten en ollenkaan väitä, että hän minua ihailee… että se olisi suurta tunnetta… Jos sitä olisin uskonut, niin olisin kauan sitte matkustanut Brüsseliin… Mutta että häntä miellytän, se on varma. Näitkös hänen suutelevan minua taannoin? Luulin, ettei hän koskaan päästäisi irti minua. Ja kun syödään päivällistä kahden kesken tänään, niin, kolmannen shamppanja lasin jälkeen… luuletko, poikaseni, että se olen minä, joka teen ensi askeleen? Kyllä minä jo heidät tunnen!
Bourdois murahti:
— Se on ihmeellistä!
— Etkös olisi koskaan sitä uskonut?
— Meidän ikäisiämme, saakeli soikoon, olisin luullut noiden tyttöjen pitävän vähän jo niinkuin isinään.
— Oletpa sinä hermostuttava, kun aina puhut meidän iästämme! Neljäkymmentä viisi, neljäkymmentä kuusi vuotta, se, näetsen, ei ole vielä vanhuutta se!