— … Vapaa huomiseen asti; sanon, että olin yötä Asnières'ssa kälyni luona.
— … Syödään päivällistä Champs-Elysées'lla… mainio paikka… tunnen ravintolan johtajan.
— Shamppanjaa! Oi!… se on hienoa… Ja minä kun tässä unhotan hatut… Niiden pitää olla perillä ennen kello neljää.
— Ole nyt vielä viisi minuuttia.
"Sinuttelee häntä", ajatteli Bourdois. "Se on inhottavaa… Noin nuori tyttö… Kuinka vanha hän voinee olla? Kuudentoista? Kahdeksantoista korkeintaan? Senkin elostelija!"
Hänen olisi tehnyt mieli kutsua poliisi ja otattaa viettelijä kiinni. Eikä hän enää salannut uteliaisuuttaan ja vastenmielisyyttään. Ja kun panamahattuinen herra näki olevansa huomion esineenä, niin hän laski liikkeelle kaiken sen mahtavan, ylenmääräisen, ivallisen, muista piittaamattoman hienostelun, joka on miesten tapa pöyhistellä, jäljitellä kalkkunoita ja riikinkukkoja. Hän piti kädessään tytön toista kättä ja painoi suudelmia sen hentoon ranteeseen, kudotun käsineen yläpuolelle. Tyttö ei vastustellut; hänen isot, harmaat silmänsä tarkastelivat ilmeisellä ihmettelyllä hänen rakastettunsa pukua, valkoista panamaa, ruskeita kenkiä, kultaketjua, joka sulki raitaisen liivin, vaaleanharmaita vaatteita. Eikä hän voinut olla huomauttamatta:
— Te olette kovin uhkea!
— Sinuttelehan edes minua!
— Sinä olet hieno, no…!
— Rakastatkos minua, pikku Zon?