Zon pudisti päätään niinkuin olisi sanonut: en! Mutta samalla hän veti kukkaissuukkonsa suppuun ikäänkuin suudeltavaksi.
— Kas niin! Jo riittää rupatus, sanoi hän. Voisin joutua kiinni.
Paljonko on kellosi?
— Kaksikymmentäkuusi minuttia yli kolme.
— Nyt laputan tieheni. Iltasella tavataan.
Hän lopetti juomansa yhdellä siemauksella ja nousi paikaltaan.
— Neljännes vailla kahdeksan ravintolan kohdalla, — sanoi herra, nousten hänkin.
— No niin. Hyvästi!
Hän tarttui tytön ojentamaan käteen ja pidellen sitä kädessään, saattoi häntä rattaisiin. Ajuri, joka heidän puhellessaan oli tehnyt tuttavuutta konevaununkuljettajan kanssa, nousi istuimelleen, herättäen siten torkahtaneen hevosen. Yhdellä silmäyksellä tarkasti Zon bulevardin ja huomasi sen olevan aution ravintolan läheisyydessä. Bourdois kuuli hänen kuiskaavan:
— Suutele minua!
Ja he suutelivat toisiaan siinä hänen edessään, konevaununkuljettajan ja ajurin, jopa itse kivulloisen ravintolanemännän ja järkiinsä tulleen palvelijankin edessä, jotka näin harvinaiset tapahtumat olivat houkutelleet ulos ovelle. Ja he suutelivat toisiaan pitkään, ahnaasti, eikä likinäköisinkään katselija olisi voinut pitää sitä suudelmaa sinä, mitä englantilaiset kutsuvat nimeltä soul kiss, sielujen suudelmaksi. Vihdoin tyttö irroittautui, kiipesi ketterästi rattaisiin, painoi hennon ruumiinsa ja vaalean muotonsa kuomien sisään, ja huusi ajurille: