— Kas vain! Gitrac!… Louis Gitrac!
Toverukset puristivat sydämellisesti toinen toisensa kättä. Bourdois'n ystävällisessä mielessä tuo turmeltunut ravintolan vieras herätti oitis hauskoja muistoja eräästä Louis Gitrac vintiöstä, luokkansa huonoimmasta oppilaasta, joka oli rohkea valehtelija ja kertoi naisseikkailuista, veikkasi ja voitti uhmailemalla, esimerkiksi, että joisi maljallisen maidon sekaista kahviknorria. Ja Bourdois hyväksyi samassa jo toverinsa panamahatun, vaalean puvun, ruskeat kengät, raitaiset liivit, jopa puoleensavetävän itsekylläisyydenkin.
— Gitrac lurjus! Enpä todellakaan olisi uskonut… Juot kai jotakin kanssani? Pukin olutta?
— En, en pukkia, sanoi Gitrac istuutuen. — Kelpaakos konjakkisi juotavaksi?
— Se on mainiota: sitä ei tarjota muille, kuin minulle. Saat nähdä…
Emile… pikku lasi herralle.
Vieretysten istuessaan he tarkastivat jonkun aikaa toistensa kasvoja.
— Sinä et ole laihtunut sen jälkeen, sanoi Gitrac hymyillen. —
Vaimosi kai sinua näin hyvänä pitää?
— En minä naimisissa ole, vastasi Bourdois, punastuen. Mutta jos sinä, poikaseni, aina vain olet yhtä paljon juoksuilla, kuin ennen muinoin, niin olet tullut koko lailla veteläksi. Oletko rikas, vai?
— Rikas… en… Mutta ansaitsen elatukseni mukiin menevästi.
— Mikä on ammattisi? Koulussa ollessasi aioit näyttelijäksi.