Babette nousi:
— Neiti parka pääsi taivaaseen, aivan varmaan, mumisi hän. Hänen kuolemansa vuosipäivänä olen antanut lukea messun, huolimatta herra Sylvainista.
»Kuinka voi uskoa taivaaseen ja messun voimaan? kysyin itseltäni paluumatkalla. Setäni sanoo, että kristinusko on vallinnut kuoleman pelon avulla. Se on tyydyttänyt ihmisten vaiston, joka itsepäisesti tahtoo uskoa kuolemattomuuteen. Mutta kuinka voi hyväksyä noita hämäriä ja hirmuvaltaisia dogmeja, jotka ikeen tavoin painavat tervettä järkeä! Tuossa uskonnossa täytyy piillä joku viehätys, jota en tunne.»
Seuraavana päivänä, sillä välin kun matkalaukkuja kannettiin alas, Babette sulki ikkunaluukut. Meidän huoneemme ja täti Angélien asunto jäivät koskemattomiksi. Otimme mukaamme vain kirjaston kirjat ja huonekalut. Kun suuri avain kääntyi lukossaan, ahdisti tuska sydäntäni. Syleilin katseellani käytäviä, muureja, puita, sokeaa ja mykkää taloa. Vaunut lähtivät liikkeelle.
Pienen kaupungin kaduilla kääntyivät ohikulkijat katsomaan taaksensa moittivan ja uteliaan näköisinä. Babette itki raitaiseen nenäliinaansa. Setäni istui käsivarret ristissä rinnalla, vaiti. Me ajoimme poppeleilla reunustettua tietä, joka vei asemalle. Viimeisen kerran näytti kaupunki punaiset kattonsa, hedelmäpuutarhansa, kiemurtelevat savupilarinsa, joita kolea pohjoistuuli kallisti etelään päin; sitten katosi se vaaran taakse. Parisin pikajuna kuljetti minua uutta elämää kohti.
V.
Heräsin seuraavana päivänä huoneessani eräässä Tournelles'in rantakadun hotellissa. Puolipukeissani aukaisin ikkunan ja astuin ulos parvekkeelle.
Oli kuuden aika aamulla. Rantakatujen ääriviivat kirkkoineen ja torninhuippuineen häipyivät rajattomaan usvamereen, jonka läpi valo päilyi tuhansina helmen ja sinisen harmaina vivahduksina. Saint-Louis'n saaren rakennusryhmät olivat melkein ruusunpunaiset. Oikealla puolen Bercyn taholla välkkyi Seinen leveä, sininen pinta täynnä pursia ja tasapohjaisia aluksia, joista purettiin hiiliä, jauhosäkkejä, omenakoreja. Lähempänä se haarautui kahtia, sulkien La Citén sinivihreään syleilyynsä. Tuomiokirkon harmaa katto, holvikaarineen, kellotapuleineen ja torneineen kohosi selväpiirteisemmin taivaan rantaa vasten; ja vielä korkeammalla säteili etäämpänä Sainte-Chapellen kullattu huippu auringonsäteen siihen sattuessa.
Tällaisena näin kaupungin, aamuruskossa. Se ilmehti minulle aavistamatonta kauneutta, jota vuosisadat olivat muovailleet ja rikastuttaneet, sopusointuisena vastakohtineen ja vaihtelevine näkyineen. Elämä ei hymyillyt tämän epävakaisen taivaan alla, tässä ohennetussa ilmakehässä, mutta se oli hermostunutta, monivivahteista, kiihkeää. Maailman sydän sykki täällä.
Minusta tuntui kuin olisi sykkinyt sen mukana vienosti oma, rauhallinen sydämeni, joka siihen saakka oli uinunut neitseellisessä välinpitämättömyydessään. Ja minä aloin unelmoida. Eikö ollut enne tämäkin, tämä aamuisen Parisin juhlatunnelma, joka oli vastaanottamassa nuoruuttani? Minkähän kadun varrella, matalassa majassako vai upeassa talossa heräsi tänä jumalaisena hetkenä, syyspäivän syntyessä suloisena kuin keväinen aamunsarastus, unelmieni luvattu rakastaja, sankari, jolle minun tuli lempeni omistaa? Minä kuvittelin häntä yhtä nuoreksi kuin itsekin olin, kauniiksi sekä ruumiiltaan että sielultaan, miehisen kunnon aseistamaksi tulevaisia valloituksia varten. Milloinkahan saisin hänet nähdä? Mistähän salaperäisestä merkistä hän voisi minut tuntea?