Rakkaus! Tuo sana merkitsi minulle jotakin käsitteellistä ja teoreettista. Ei sydämeni eivätkä aistini olleet heränneet. Setäni oli antanut minun elää ihanteitten maailmassa, jossa nykyaikaiset tavat ja ihmiset olivat vain huonosti määriteltyjä sanoja ja häilyviä varjoja, jota vastoin mennyt aika jumalineen, taiteineen ja uninäkyineen oli muodostunut minulle ainoaksi todellisuudeksi. En ollut koskaan aukaissut romaania, en lukenut sanomalehteä enkä kuunnellut nuorten tyttöjen toisilleen uskomia salaisuuksia. Nuoruuden kynnykselle saapuneena olin kuin valkeisiin harsoihin kiedottu kuvapatsas, jossa eli vain otsa, joka ajatteli. Setäni oli kehittänyt älyäni, ymmärrystäni, muistiani; hän oli antanut minulle oikeuden ja kauneuden tajun. Mutta en koskaan ollut koskettanut miehen kättä. En voinut kuvitella, mitä rakkaus mahtoi olla.
Saavuttuani puutarhan perukkaan, nousin muutamia askeleita kiviportaita ylös ja seisoin siinä, käsilläni nojaten muurin harjaa vasten, josta silmä kantoi pitkin vihreitä niittyjä ja niihin viivoitettuja pitkiä, ruskeita syksyisen työn sarkoja. Aurinko painui kukkuloita kohti, joiden jalot, sinertävät ääriviivat häipyivät kultaiseen auteremereen. Kirkas auranterä kiilsi paksussa mullassa. Kastanjaryhmien joukossa, siellä täällä, vapisevat, kalpeat raidat osoittivat puron suuntaa. Pieni kaupunki oli takanani, näkymättömänä, kaukaisena, unohdettuna.
Aurinko laski. Silmäni joivat sen valoa ja tervehtivät sen purppuraista kehää. Sen kasvojen kirkkautta ei pilven hattarakaan himmentänyt, kun se kosketti kastanjapuiden latvoja. Illan hiljaisuudessa kuulin antiikkisen runouden täyteläisten sointujen kaikuvan läpi ilman ja pakanallinen ja neitseellinen sieluni värisi jumalaisessa hurmiossa. Tunsin aavistusten ympäröivän itseäni, ja sykkivin sydämin ojensin käsivarteni kohti kunnian korkeuksia, tuntien olevani pyhitetty sankarin rakkaudelle.
IV.
Setäni oli päättänyt asettautua pysyväisesti Parisiin. Sain hänet taivutetuksi lykkäämään matkaamme muutamia viikkoja, koska tahdoin valikoida ne esineet ja huonekalut, jotka meidän piti ottaa mukaamme. Setä Sylvain sadatteli jäädessään päiväkausiksi yksikseen, mutta minä sanoin nauraen:
— Setäni, oletteko unohtanut kertomuksen Iskhomakesta ja hänen vaimolleen antamansa neuvot? Minä en ole unohtanut, minä, joka olen tutkinut Xenophonia. Vaimon tulee, sanoo hän, olla kodissa samaa kuin mehiläisemo on pesässään. Ja hän lisää, että arkipäiväisimmilläkin esineillä on oma kauneutensa, kun ne ovat hyvin järjestetyt, »sillä näistä ainesosista on tehty sopusuhtaisuus, joka on kauneuden alkujuuri.» Vakuutan teille, setäni, että Xenophon olisi mielellään katsellut noita kiiltäviä kupariastioita ja noita punaisia hedelmiä tuolla tavoin lautasille asetettuina. Minua hävettää se, etten osaa leikata hametta makuni mukaiseksi. Ompelijattarellani ei ole viivakauneuden aistia ja hän panee teidät tuhlaamaan sen rahan, jonka paremmin voisitte käyttää ostaaksenne kreikkalaisten tragediojen uusia saksalaisia painoksia, joita teidän niin tekee mieli. Täti Angélie ei uskaltanut minulle opettaa tätä taloustiedettä, jota te näytätte halveksivan. Sallikaa minun valmistautua tulevia tehtäviäni varten, nimessä Sokrateen, joka varmasti tähän antaa myöntymyksensä.
Minä tiesin, että vetoamalla tähän setä Sylvainin heikkoon kohtaan saisin hänet suosiolliseksi tuumilleni. Hän alistui.
Sumuiset aamut, viileät illat osoittivat syksyn kallistuvan loppuaan kohti. Kukattomassa puutarhassa kimmelsi härmä aamuruskon kajastuksessa. Meidän piti lähteä 3 p:nä marraskuuta, vainajain päivän jälkeen. Setäni, joka tyynenä kuin vanha stoalainen seurasi luonnon ilmiöiden kulkua, ei välittänyt hautojen palvomisesta. Hän vieroi puksipuiden ympäröimää hautakumpua, marmoripatsasta, joka painoi maan povessa haurastuvia luita, sillä rakkaitten vainajien henget elivät hänen muistossaan omaa, ajan kulutuksesta vapautunutta jumal-elämäänsä. Hän sulkeutui kirjastoonsa, sillä välin kuin minä Babetten kanssa tein vuotuisen pyhiinvaellusmatkani vanhempieni haudalle.
Me kuljimme pitkin kirkkomaata, ympärillämme kaikkialla mustia ja valkoisia ristejä ja hautakammioita, jotka tekivät minut surulliseksi mahtipontisella rumuudellaan. Mustiin puettuja naisia kulki ohi tai polvistui; toiset asettivat ristikkoaidoille päivänkakkarakimppuja ja lasihelmistä tehtyjä seppeleitä. Kappelien puoliavoimista ovista näkyi lekottavia kynttilänliekkejä, jotka näyttivät keltaisilta keskellä kirkasta päivää ja värisivät kuin pienet sielut.
Babette polvistui kiven ääreen, jossa oli vanhempaini nimet sekä yksi myöhäisempi kirjoitus. En tuntenut mitään heltymystä ajatellessani isääni ja äitiäni, joita en muistanut. Tätini oli ainoa, jonka kadottamista todella surin. Olin itkenyt häntä vilpittömästi; mutta ymmärsin, että setäni poismeno olisi ollut minulle raskain onnettomuus. Toiselta puolen, setäni oli totuttanut minua ajattelemaan kuolemaa, joka ei herättänyt minussa mitään kauhistavaa mielikuvaa. Kuolema… se oli välttämätön tapahtuma, jota en tietysti odottanut ennen luonnollista aikaa tulevaksi, mutta jonka olisin kyennyt vastaanottamaan kärsimättä muuta tuskaa kuin ruumiillista, kuin tuota kapinoivaa tunnetta, jota tunsi Iphigeneia itkiessään suloisen valon katoamista. Minä jätin itseni luottavaisena luonnon huomaan, joka pitää omana salaisuutenaan seuraako kuolemaa tyhjyys tai kuolemattomuus. Tiesin, että minun on näyteltävä osani erään ajanjakson kuluessa, jonka pituuden määritteleminen ei suinkaan kuulunut minulle, ja tätä osaa varten pyrki kasvattajani kaikin voimin minua valmistamaan. Olin syntynyt elämään elämää, ja minä pidin luonnonvastaisena mielettömyytenä askeettisuutta, joka käskee meidän elää kuolemaa varten.