— Oliko Mauricella kenties jotakin valittamista minun suhteeni?
— Ei, ei suinkaan. Ei hän mistään valittanut. Hän ilmaisi ainoastaan surunsa siitä, että te olitte niin hermostunut ja herkkä turhasta pahastumaan, te, jonka tasaista mielenlaatua me aina olemme ihailleet.
— Hän pahoitti mieltäni.
— Millä tavoin?
En tahtonut mainita mitään Antoinesta. Kerroin ainoastaan Marie
Lamiraultista sukeutuneen väittelymme.
— Otaksun, että hyväksytte minun kantani? Rouva Marboy empi hetken ja vastasi vihdoin:
— Ymmärrän teidät, mutta ymmärrän myöskin Mauricen. Hän ei ole voinut olla tuntematta vastenmielisyyttä nähdessään teidän seurustelevan henkilön kanssa, jonka epäsäännöllisen elämän ja laittoman äitiyden te liian helposti annatte anteeksi.
— Marie Lamirault on kunniallinen nainen ja herra Genesvrier…
— Antoine on ollut hyvin väärässä tuodessaan tämän tytön teidän näkyviinne. Neiti de Riveyrac voi auttaa Marie Lamiraultia; hänen ei sovi ottaa vastaan häntä. Te halveksitte yleistä mielipidettä, teette pilkkaa seuraelämän säännöistä ja unohdatte, ettette ole enää vapaa. Te olette tähän asti elänyt luonnottomissa ja aivan poikkeuksellisissa olosuhteissa. Älkää luulko voivanne enää jatkaa samaa elämää, älkääkä odottako, että sulhasenne siihen suostuu. Jos teidän täytyisikin uhrata tottumuksenne, mielihalunne, yksinpä ne ystävyyssuhteennekin, joita Maurice ei saattaisi hyväksyä, niin älkää epäröikö, pikku ystäväni: uhratkaa menneisyys tulevaisuudelle…
— Maurice tunsi minut. Hänen olisi pitänyt ymmärtää…