— Teillä ei ole todistuksia… te kerrotte häpeällisiä panetteluja. Se on halpamaista, halpamaista.
Hulluna mustasukkaisuudesta ja raivosta hän huusi:
— Kaikki teille kelpaavatkin! Minun pitäisi hävetä — ellen sille nauraisi — että minun pitää väistyä sellaisen kilpailijan tieltä… Hän voisi olla vähän kauniimpi ja nuorempi edes!… No, nyt ainakin tiedätte, mikä hän on miehiään ja että hänellä ei ole rakkaudessa mitään ehdottomuuden vaatimuksia: eri asia on, jos te katsotte voivanne jakaa hänen rakkauttaan tuollaisen… kanssa…
— Vaiti! Ei sanaakaan enää! En ole enää teidän morsiamenne, olen nainen, jota loukkaatte. Lähtekää!
— Varokaa! Jos lähden, en palaa enää.
— Ulos!
Hän lähti paiskaten eteisen oven pauhinalla kiinni. Kuulin hänen askeleensa etääntyvän puutarhan hiekkakäytävällä. Mutta sensijaan, että olisin huutanut takaisin häntä, joka meni pois vieden mukanaan ensimmäisen unelmani sirpaleet, oli mielessäni vain yksi ainoa ajatus, joka purkautui nyyhkytykseen:
— Antoine ei ole voinut minua niin pettää… Se ei ole totta, se ei ole mahdollista.
XXVIII.
Haavoittuneena ja värisevänä saavuin Châtaigneraie'n vieraanvaraisten suojien turviin. Taloissa, joissa esi-isämme ovat eläneet, joissa me itse olemme lapsuutemme unelmoineet, on jotakin selittämättömän äidillistä. Jos sinne palaamme suru vaatteissa etsimään lohtua, tunnemme meitä ympäröivien esineiden salaperäisen myötätunnon ja orpous painaa meitä vähemmän.