Mutta nämä silmistäni vierivät kaihon kyyneleet eivät tarkoittaneet Mauricea, jonka olin kadottanut, ehdoin tahdoin kadottanut. Tiesin liiankin hyvin, että en ollut todella rakastanut; olin rakastanut kangastusta, loistavampaa ja vaikeammin tavoitettavaa kuin ovat valon ihmeellisen heijastukset autereisessa usvassa. Tunsin, että rakkaus todellisuudessa oli jotakin valtavaa ja hirvittävää. Voi, se oli mennyt läheltä ohitseni, tuo suuri rakkaus! Nuoruuteni oli pelännyt sen rajua voimaa, mutta en ollut päästänyt sen kaukaista kuvajaista silmistäni. Nyt se saapui luokseni voittajana. Se kolkutti sydämeni ovelle.

Harhailin koko päivän siellä täällä: illalla huoneeseeni palattuani avasin Köyhät, jonka olin tuonut maalle aukileikkaamattomana. Yön hetket kuluivat, öljy loppui lampustani; sytytin kynttilän. Kalvas valonsäde pilkoitti ikkunaluukkujen raosta. Suljin kirjan. Oli jo suuri päivä.

Clairmont oli valehdellut tai sitten taitavasti kertonut toisten valheita. Nyt olin kerta kaikkiaan päässyt tuosta epävarmuudesta, epäilystä, mustasukkaisesta surusta, joka oli minua vaivannut viikkokausia ja jota en ollut uskaltanut edes itselleni tunnustaa. Olin Antoinen teosta lukiessani tiedustellut totuutta hänen suurelta sielultaan. Se oli minulle antanut vastauksen. Ah, kuinka tutulta ja läheiseltä se minusta tuntui, lukiessani tuon kirjan yleviä sivuja, jotka olivat täynnä hänen palavaa uskoaan, hänen värisevää kärsimystään, hänen hellää sääliään! Se kutsui minun sieluani, se viittasi kohti huikaisevia korkeuksia, missä ihmisrakkaus kohoaa yläpuolelle itsekkyyden ja aistillisuuden, missä se laajenee, kirkastuu ja yhtyy iankaikkisuuteen.

XXIX.

Kun tulin raatihuoneen ovelle, näin siinä ilmoituksen, johon suurin kirjaimin oli painettu seuraavat sanat: Helppotajuisia esitelmätilaisuuksia. Aina siitä asti kun olin tullut takaisin Parisiin, — kolme päivää sitten — olin tuuminut tehdä kenenkään tietämättä tällaisen seikkailuretken etäiseen esikaupunkiin, jossa en tuntenut ketään ihmistä. Ristiriitaiset tunteeni olivat estäneet minua menemästä Antoinen luo tai kirjoittamasta hänelle, ja minä paloin halusta saada nähdä häntä.

Olin puettu tummaan pukuun, päällysnuttuun, joka peitti vartaloni, ja harsoon, joka kätki kasvonpiirteeni, ja olin varmaankin jonkun köyhän opettajattaren näköinen, joka oli tullut etsimään itselleen hyödyllistä ja maksutonta hupia. Ihmisiä meni sisälle pilarikäytävästä ja minä seurasin heitä umpimähkään.

Pian olin suuressa, alastomassa salissa, joka muistutti koulusalia olkituoleineen ja penkkiriveineen. Salin perällä oli pienellä korokkeella Tasavallan hengettären kipsinen rintakuva. Tällä korokkeella oli vielä piano, kaksi nuottitelinettä ja viheriäisellä veralla päällystetty pöytä. Tuoleilla istui puoli tusinaa nuoria miehiä ja naisia, ja minä ymmärsin, että he olivat tilapäisiä esiintyjiä, jotka olivat lupautuneet tulemaan opettamaan ja huvittamaan köyhiä ja tietämättömiä kuulijoita. Eräällä naisella, joka oli sangen nuori, oli kukoistavat, ruskeiden hiusten kehystämät kasvot. Toisella, joka oli pikemminkin vanha, melkein ruma, oli hyväntahtoinen hymyily. Heidän miestovereihinsa olivat kirjalliset toimet ja opettaja-ammatti painaneet erikoisleimansa. Heillä oli väsyneet kasvonpiirteet, likinäköiset silmät, yllään kuluneet lievetakit ja mustat kaulaliinat, heidän eleensä olivat puhuvia ja havainnollisia.

Vähitellen sali täyttyi. Se oli samaa yleisöä, josta Genesvrier oli opettanut minua tuntemaan muutamia tyyppejä, tuota kirjavaa, värikästä yleisöä, jota ei näe muualla kuin Parisissa. Siinä näkyi virkailijoita perheineen, vanhoja, siistejä, nukkavieruja, valkopartaisia herroja, kirjailijoita, taiteilijoita ja nuoria työmiehiä, jotka kuuluivat tuohon vähän edistyneemmän köyhälistön valiojoukkoon, joka ahkerasti käy iltaluennoilla ja kansankirjastoissa. Nämä olisivat epäilemättä toisessa yhteiskunnallisessa ympäristössä hankkineet itselleen samat tiedot, saman opillisen sivistyksen kuin porvariston nuorukaiset, joilla, köyhinäkin, on tilaisuus pitkiin opintoihin ja jotka saavat nauttia hienomman kasvatuksen siunauksista. He edustivat ilmeisesti kansan nuorta kukkaa, toistaiseksi poikkeuksellisia tyyppejä. Monet heidän tovereistaan vetelehtivät varmaankin tällä hetkellä kahviloissa ja biljardipöytien ympärillä, tupakansavun, kirousten ja raa'an naurun täyttämässä ilmakehässä.

Naisyleisö kiinnitti vielä enemmän mieltäni. Näin työläisnaisia, jotka olivat saapuneet veljineen ja ystävineen. Heidän ammattinsa, joissa ei tarvittu muuta kuin aivan koneellista kätevyyttä, olivat kehittäneet heissä ainoastaan heidän sormensa ja tuon naiselle ominaisen kauneusvaiston, joka on kuin esteettisen tunteen ensimmäinen alku-itu. Kuinka he erosivatkaan noista naapureistaan, kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenenvuotisista naisista, joilla oli vakavat kasvot, kuihtunut iho ja älyä säteilevät silmät. Ne olivat opettajattaria, valtion virkailijattaria, oppineita ja sivistyneitä, jotka olivat porvareita syntyperältään ja tottumuksiltaan, mutta jotka työ ja puute liitti köyhälistöön. Nämä, joilla ei ollut varaa käydä teattereissa eikä vieraskutsuissa, löysivät täältä vaihtelua arkiaskareilleen ja elämänsä pikkuhuolille. He toivat näihin tilaisuuksiin ikäänkuin jotakin herkempää ainesta, joka oli alttiimpaa taidevaikutuksille.

Sali oli melkein täynnä. Minä istuin takimmaisen penkin päässä seinän vieressä ajatellen omalta kohdaltani rouva de Nébriantin vastaanottoja ja yhdenvärin päivällisiä. Millä alentuvaisella säälillä paroonitar ja hänen pöytäseuransa olisivatkaan katselleet näitä minua ympäröiviä ihmisiä.