— Hänellä vasta on laulunääni!…
— Kyllähän se on hyvin kaunista, kun se on surullista, sanoi se vaimo, joka äsken oli puhunut.
— Se on yhtä kaunista kuin teatterissa eikä maksa mitään… Kas, rouva
Peyron, oletteko tekin täällä?
— Minä olen täällä poikani seurana. Minulle, nähkääs, tämä on liian oppinutta tai minä olen jo liian vanha käsittääkseni. Eugène, hänellä sitä on tietoja; aina nenä kiinni kirjoissa. Minun aikanani ei niin tehty.
— Entä vanhempi poikanne?
— Aina samanlainen vetelehtijä… Eikä hän välitä musiikista hölynpölyä.
— Hänestä ei teille tosiaankaan ole iloa. Mutta onneksi teillä on
Eugène.
— Täytyy tyytyä heihin sellaisina kuin he ovat. Eugène, siinä vasta poika, jollaista ei ole toista. Ferdinand on kovaluontoisempi… Mutta ei paha hänkään, tiedän mä.
Nuori mies ja vanha nainen juttelivat minun takanani:
— Tuo oikealla on herra Saintis. Minä tunnen hänet. Hän on ollut viisaustieteen opettajana maaseudulla. Nyt hän on sanomalehtimies… Tuo toinen, pitkätukkainen, on Mariot Punaisesta kuukauslehdestä.