Kaasulamput tekivät ilman hehkuvaksi. Minä nostin harsoni nähdäkseni paremmin. Antoine oli jo puhujalavalla. Viheriän lampunvarjostimen läpi lankeavassa valossa näyttivät hänen vielä nuorekkaat kasvonsa minusta olevan syvän väsymyksen uurtamat, joka tuntui vanhentaneen hänet muutamassa kuukaudessa.
Hän puhui istuen pienen pöydän ääressä. Hän kiitti Grannis'ta siitä, että tämä oli tullut tähän tilaisuuteen, ja koruttomasti, ilman imartelua hän palautti mieliin runoilijan loistavan elämäntyön. Sitten hän muutamin sanoin selosti näiden esitelmätilaisuuksien syntyä, puhui voitetuista vaikeuksista, siitä innostuksesta, jonka ne olivat herättäneet, ja siitä avustuksesta, jota yritystä kohtaan oli osoitettu.
Tämän johdannon jälkeen Antoine selaili eteensä levitettyjä papereita ja luki lyhyen kuvauksen eräästä Beethovenin sinfoniasta, jonka andanten rouva Chauvel tulisi soittamaan. Ihailin sitä taitoa, millä hän valitsi sanansa selittääkseen mahdollisimman havainnollisesti tuon sävellyskatkelman luonteen. Se oli verrattain lyhyt, melodisilta aiheiltaan niin jykevä ja selväpiirteinen, että miltei jokainen kuulija saattoi tajuta sen kauneuden. Samoin selostettiin lyhyesti kaikki muutkin ohjelman numerot. Kohtaus Shakespearen Julius Caesarista, eräät kauniit sivut Michelet'n tuotannosta, Vignyn Suden kuolema, Don César de Bazanin yksinpuhelu Ruy Blas'n neljännestä näytöksestä ja eräs Haydnin jouhikvartetti miellyttivät etenkin miehistä kuulijakuntaa. Naiset osoittivat suosiotaan etupäässä katkelmille Gluckin Orfpheuksesta, eräälle Chopinin nocturnolle, muutamille vienoille runo-elegioille ja tuolle kuuluisalle kohtaukselle Molièren le Dépit amoureux'sta. Mutta kun Louis Grannis nousi ja luki itse tunnetuimman runoistaan, yhtyivät sekä yleisö että ohjelmansuorittajat välittömästi osoittamaan hänelle lämmintä ja sydämellistä suosiota. Silloin Akatemian jäsen tuli puhujalavan partaalle ja teki merkin, että hän tahtoi puhua.
Ensin hän kiitti ilmeisesti liikutettuna kuulijoita, sitten hän sanoi olevansa iloisesti yllätetty voidessaan todeta tällaisen lähentymisyrityksen taiteilijoitten ja kansan välillä ja antoi tunnustuksensa tämän yrityksen alkuunpanijalle, oikeudentuntoiselle ja lahjakkaalle miehelle, jonka työtä kirjallisuuspomot ja poliittiset seikkailijat saattoivat vähäksyä, mutta jota kaikki ne, joilla oli sydän paikallaan, kunnioittivat ja tukivat, sillä hän ajoi oikeuden asiaa, johdattaen kansaa kauneuden lähteille.
»Teatterien ovet ovat köyhiltä suljetut; kirjoja eivät oppimattomat ymmärrä. Taide on olemassa ainoastaan muutamia valittuja varten, jotka etsivät siitä milloin nautintoa, milloin lohtua. Tätä lohtua ja nautintoa tahtoo Antoine Genesvrier tarjota teillekin ja hän opettaa teidät sitä ymmärtämään, siitä iloitsemaan. Hän poimii teille taiteen laajasta aarreaitasta, ihmiskunnan yhteisestä perinnöstä, kaikkein täydellisimmät, puhtaimmat, helpoimmin tajuttavat palaset. Ne teistä, jotka älynlahjojensa tai korkeamman sivistystasonsa avulla jo voivat iloita näistä jaloista nautinnoista, liittykööt auttamaan Genesvrier'ta ja hänen työtovereitaan heidän ponnistuksissaan. He voivat niistä levittää hedelmällistä tietoa, innostuttaa heikommilla kyvyillä varustettuja tovereitaan. Käsityöläiset, työmiehet, täältä löydätte paremmin kuin kapakasta, paremmin kuin konserttikahviloiden karkeista huveista, virkistystä jokapäiväiseen aherrukseenne, unohdusta kovaan arkielämäänne, pyhää innostusta, iloa, joka ei alenna. Te opitte tuntemaan näitä ihmisiä, jotka tekevät työtä ja taistelevat samoin kuin tekin ja joita te pidätte itsellenne vieraina, 'porvareina', huomaamatta sitä, että he pyrkivät juuri toteuttamaan teidän omia päämääriänne. He vuorostaan, taiteilijat, kirjailijat, henkisen työn tekijät, uudistuvat ja tuorestuttavat mielikuvitustaan kansan sielun kosketuksesta.
»En voi kuvata teille, hyvät naiset ja herrat, millä ilon ja luottamuksen tunteilla jätän tämän salin. Olen nähnyt ensimmäisen esimerkin taiteen ja elämän liittoutumisesta, siitä, kuinka yhteiskunnalliset vihanaiheet voidaan unhoittaa henkisen veljestymisen tietä, joka ennustaa sydänten veljeyttä ja niitä suuria tulevaisuuden juhlia, joihin koko ihmiskunta on ottava osaa.»
En jäänyt odottamaan, kunnes koko yleisön aalto vyöryisi ulos selkoselälleen avatusta ovesta. Laskien alas harsoni ja napittaen kiinni päällysnuttuni livahdin eteisestä ulos kuin varjo. Mustat ja tyhjät kadut pelottivat minua näin myöhäisellä hetkellä. Huusin ajurin ja käskin ajamaan kotiin.
Heti kun olin muuttanut vaatteita, herättämättä Babettea, menin alakerrokseen ja avasin kirjaston oven. Siitä oli jo kauan, kun olin siellä viimeksi käynyt. Kylmä ilmavirta tulvahti vastaani saaden minut värisemään ohuessa yöpuvussani ja häilytti kynttilöiden liekkejä kaksihaaraisessa kynttiläjalassa, jota kannoin ojennetuin käsin valaisten itselleni tietä. Asetin tulen pöydälle, seisoin nojaten tuolin selkämystään ja katselin kuinka häilähtelevät valosilmät heittivät kattoon saakka huonekalujen eriskummalliset varjokuvat ja piirsivät sinne luonnottoman suuriksi Platonin rintakuvan ääriviivat. Korkealla uunilla, melkein hiusteni tasalla, jatkoi olympialainen Pallas vanhaa mietiskelyään. Koko huone näytti minusta vieraalta, pelottavalta, melkein yliluonnolliselta. Keveä hiki helmeili ohimoillani, hiusrajassa, mutta voitin tämän heikkouden. Kädet liitettyinä ristiin kuin rukoukseen minä kutsuin kaikilla sieluni hiljaisilla äänillä luokseni sitä varjoa, jota olin tullut avukseni huutamaan.
»Jos jossakin vielä elätte, oi rakas setäni, jos lapsenne ajatus voi yhtyä teidän ajatukseenne, joka ruumiin kahleista vapaana on muuttunut kuolemattomaksi, niin missä muualla, jollei täällä, näiden seinien sisällä, näiden vanhojen kunnianarvoisten esineiden keskellä, jossa te eläessännekin niin hyvin viihdyitte? Ja jos ajatuksennekin olisi sammunut ruumiin mukana niinkuin lampunliekki sammuu, niin täällä voin hellyyteni ihmevoimalla herättää sen uuteen elämään muistojeni maailmassa.
»Muistan tuon kohtalokkaan hetken elämässäni, hetken täynnä pelottavaa aavistelua, jolloin te Châtaigneraie'n kukkien keskellä selititte minulle elämän tarkoitusta ja tulevan rakkauden olemusta. Hyvin vähän tiesin tuosta rakkauden olemuksesta vielä silloin, kun iltaruskon kullatessa ketoja tai aamuauringon noustessa kaupungin yli lupasin vihkiä itseni teidän ennustamallenne sankarille.