»Te uneksitte hänestä lapsuudestani alkaen, selittäessänne minulle Plutarkhosta vanhan viikunapuun alla. Häntä varten te teitte minut viisaaksi, voimakkaaksi ja puhtaaksi; häntä varten veistitte virheettömään marmoriin ihanteellisen kuvapatsaan, joka hänen kosketuksensa kerran piti herättää eloon.
»Oi, isäni, oi mestarini, nyt hän on tullut, tuo sankari! Luulin tuntevani hänet väärässä hahmossa, ja tie, jota olin lähteä kulkemaan, olisi ainaiseksi etäännyttänyt minut hänestä. Vihdoinkin olen saanut selvyyden ja palaan hänen luokseen, jonka tekin olisitte sisimmässä sielussanne minulle valinnut; hänen luokseen, joka köyhänä ja ihmisten väärin ymmärtämänä on voinut elää korkeampaa elämää kuin muut ja luoda itsestään jumalan kuvan.
»Hänen läheisyytensä vaikutti minuun peloittavasti. En tiennyt, että minä rakastin häntä. Mutta kaikkien muiden kanssa tunsin olevani yksin; erämaa ympäröitsi minua kaikkialla, missä häntä ei ollut. Maanpakolaisena vieraassa, oudossa maailmassa, tuntien — itsekään käsittämättä, mitä se oli — salaperäistä koti-ikävää, kirkastui minulle vähitellen murheeni ja levottomuuteni läpi hänen kauneutensa, suuruutensa ja voimansa. Ja näin täyttyi teidän ennustuksenne: saavutin rakkauden ihailun kautta.
»On kuin kuuluisi humaus halki yöllisen hiljaisuuden; kynttilän liekit lepattavat kuin haudantakainen henkäys niitä koskettaisi. Mestari, Isä, tekö se olette? Onko se teidän sielunne, joka laskeutuu alas salaperäisestä Tähdestä tai kohoaa ilmoille kuolleitten pimeästä valtakunnasta? Siunatkaa tytärtänne, joka herää kaksikymmenvuotisesta unestaan ja rientää valittunsa syliin, elämään.»
XXX.
— Neiti Hellé! huudahti Marie Lamirault aukaisten Genesvrier'n asunnon oven… Mikä yllätys! Kylläpä herra Antoine nyt tulee olemaan tyytyväinen!
— Onko hän kotona, Marie?
— Ei, neiti, mutta hän tulee pian… Minä käyn iltapäivisin täällä siivoamassa. Astukaa sisään! Pikku Pierre on mukanani. Hän leikkii eteisessä. Tule, Pierrot, tule pikku mies!
Tanakka lapsukainen riippui hameessani: otin hänet syliini ja kannoin hänet Antoinen työhuoneeseen saakka, jonne äiti nauraen mielihyvästä minua seurasi.
— Neiti on tullut hiukan kalpeaksi… Ah, olen paljon ajatellut neitiä, Babettea, tuota maalaistaloa ja herra Sylvain raukkaa, joka oli niin hyvä!