— Ja onko teillä paljon työtä, Marie?
— No, onhan sitä jonkun verran, ei kehuttavasti. Siitä on kuitenkin se etu, että ehdin käydä siivoamassa herra Antoinen luona, kun asun tässä aivan lähellä. Käyn aina silloin, kun hän ei ole kotona, sillä hän ei halua tulla häirityksi.
Pikku Pierre, joka ei minua tuntenut, katseli minua pelokkaan näköisenä. Siirsin syrjään hänen otsalle valahtaneet ruskeat kiharansa ja tarkastelin häntä kauan, — ei sen vuoksi, että olisin tahtonut hälventää epäluuloa, jota ei enää sydämessäni ollut, vaan nauttiakseni varmuudesta. Katselin noita somia, vienosti punertavia kasvoja, jotka muistuttivat äidin piirteitä, ja veitikkamaisia, kauniin sinivihreitä silmiä, jotka olivat aivan samanlaiset, niin oli Marie minulle kertonut, kuin Louis Florentin silmät. Ihana riemuntunto valtasi minut ja minä suutelin pikku Pierreä.
— Eikö totta, neiti, hän on kovasti kasvanut. Hän on herttainen.
— Hyvin herttainen, Marie, ja teidän näköisenne… Pierrot kultaseni! Hän ei tunne minua enää. Se johtuu siitä, että olen vähän laiminlyönyt häntä tänä talvena. Meistä tulee jälleen ystävät nyt, me palautamme vanhat hyvät välimme ennalleen… koska en menekään naimisiin.
— Siis, kuiskasi Marie, siis on totta, että…
— Niin, se on totta. Jään naimattomaksi, hyvä Marie, ellen löydä sellaista miestä, joka täysin minulle soveltuu… Mutta asiasta toiseen, kertokaa minulle jotakin herra Antoinesta. Miten hän voi?
— Jokseenkin hyvin, neiti. Hän rasittaa itseään kovin kirjoituksillaan.
Ja sitten, hänellä on ollut ikävyyksiä, tietäähän sen.
— Sanokaa minulle totuus, Marie, minun täytyy se tietää. Onko herra
Genesvrier puhunut teille minusta?
— On… hän on kysellyt minulta, olenko Babettelta kuullut teistä jotakin. Hän on joka päivä odottanut kirjettä. Voi, hän on ollut niin levoton.